Peilissä minua tuijottaa minulle vieras mies

1
21. tammikuuta, 2012 kirjoittanut Santeri Palin

Kaikki Homo! – Outojen oopperan nähneiden pään sisäiset kellot varmasti soivat kun näkevät tämänkertaisen tekstini otsikon. Ja niin se on tarkoitettukin. Tosin en aio niinkään pohtia Pirkko Saision loistavaa tekstiä ja ohjaustyötä, mutta mielestäni tuo ajatus sopii mainiosti niihin aiheisiin, joista aion lyhyemmin tai pidemmin tällä kertaa kirjoittaa.

Aivan ensimmäisenä haluan päivittää erään tiedon niille teistä, jotka tiedätte minusta vähääkään enempää ja jotka saattavat jopa tuntea minut henkilökohtaisesti. Tulin nelisen kuukautta sitten kaapista ulos isälleni, jonka olin aiemmin todennut menevän hautaan ennemmin kuin kertoisin seksuaalisuudestani. Noh, miksi sitten kerroin? Koska saavutin raja-aidan, jonka halusin ylittää jatkaakseni matkaa elämässä. Näin myös tein ja toisin kuin yleensä, yllätyin. Isäni ei ollut arvannut, ennakoinut, aavistanut tai edes kuullut huhuja asiasta ja tuntui ottavan homouteni raskaasti, mutta: hän sanoi että asian käsittelyyn voi mennä aikaa. Eli hän ajattelee asiaa eikä vain jätä sitä huomiotta. Ja mikä vielä parempaa, hän ei ratkennut neljän kuukauden raittiuden jälkeen ryyppäämään siksi, että vanhin poikansa osoittautui homoksi. Hän tosin voi luottaa jälkikasvun saantiin vielä veljeni osalta, sillä olen saanut viitteitä siitä, että isäni lapsenlapsia toivoisi – toisin kuin äitini.

Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Kaapista ulos, jossa hän käsitteli mm. sitä miltä hänestä itsestään tuntui, kun ensimmäinen kaveri tuli kaapista ulos ja tunnustautui homoksi. Samalla hän sivuaa montaa tärkeää asiaa aiheeseen liittyen. Tärkein kysymys ei ehkä ole että “miltä homorakkaus tuntuu?” mutta tärkein vastaus ja viesti kaikille homofoobikoille ja tasa-arvon vastustajille lienee se, että me seksuaalivähemmistöihin (joka on oikeasti enemmistö jos tarkalleen tutkitaan esim. Kinseyn raporttia) kuuluvat olemme ihmisiä siinä missä valtaväestökin (eli oikea vähemmistö). En tiedä, rakastanko ketään miestä koskaan niinkuin naispuoliset ystäväni rakastavat omia miehiään tai miespuoliset ystäväni vaimojaan (tai avopuolisoitaan, morsioitaan, tyttöystäviään, lastensa äitejä tms. jne.), mutta minulle se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että saisin tasa-arvoiset oikeudet (josta seuraa myös velvollisuuksia) heteroväestön kanssa. En ole koira joka rekisteröidään roturekisteriin. Olen ihminen, yksilö, mies, persoona. Sellaisena tahdon myös tulla kohdellun, vaikka sitten haluaisinkin naimisiin toisen miesyksilön kanssa.

Tasa-arvoinen, sukupuolineutraali avioliittolaki onkin yksi kestoaiheistani siihen saakka, kunnes se tulee voimaan. Mutta tällä kertaa tärkeämpää on Saisiosta ja Meriläisestä huolimatta kiinnittää huomio huomisen päivän presidentinvaaleihin. Tiedän että vielä on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole päättäneet ketä äänestävät tai äänestävätkö ylipäätään. Kuten aiemmin olen mielestäni sanonut, on äänestysoikeus ennemminkin hyvä velvollisuus ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa asioihin kuin ikävä pakko. Varsinkin kun tässä maassa ei ole pakko äänestää. Tosin äänestämättä jättäminen on aina huono tapa kertoa mielipiteensä, sillä sen vaikutus on vähäisempi kuin äänestämisen. Uskoisin jokaisen järkevän ihmisen ymmärtävän, miksi kannattaa äänestysasioissa toimia siten kuin toivoisi kaikkien muiden toimivan.

Oma ehdokkaani on noussut gallupeissa ja persujen Soini koittaa omia puolueelleen syyn Pekka Haaviston nousulle. Läpinäkyvää ja ikävää toimintaa, sillä Haaviston vierailu Hakkaraisen sahalla – niin vaalipeliä kuin olikin – on myös todellinen osoitus siitä, millainen arvojohtaja Haavisto olisi. Siltoja rakentava, keskusteluun pyrkivä mutta tiukan määrätietoinen. En ymmärrä, miten Haaviston heikkoudeksi voidaan laskea pehmeät arvot, sillä nähdäkseni kaikkien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä sopusointuun, tasapainoon, tasa-arvoon ja toisiaan kunnioittavaan elämäntapaan. Lipponen ei ole sanonut kuulteni mitään sellaista, joka nostaisi hänet muiden yläpuolelle, Niinistö puhuu sanomatta mitään kuitenkin asettamalla rajapaaluja tasa-arvolle, Väyrynen on hallusinaatioista kärsivä narsisti, Arhinmäestä on eniten hyötyä Vasemmistoliiton puheenjohtajana, Paavinuskoista Soinia ei äänestä edes omat (enkä ymmärrä miksi pitäisikään), eikä tämän vaalin naisehdokkaissa ole mitään mikä puhuttelisi. Paitsi ehkä Essayah kristillisten ehdokkaana, mikä sekin lähinnä aiheuttaa reaktion, josta voisi purkautua väittely siitä, miksi uskonto eli kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Enkä häviäisi sitä kilpaa.

Presidentti eroaa puolueestaan, ei aja oman puolueen asiaa muiden kustannuksella (jos näin olisi, niin miksi demareiden Lipposen kannatus on niin heikko?) joten ei liene pelkoa siitä, että Haavisto Vihreiden ehdokkaana torppaisi ydinvoimaan liittyviä ehdotuksia tai alkaisi vaatia kauppakumppanimailtamme ehdotonta turkistarhauksesta luopumista. Myöskään Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ei ole ongelma, sillä erinnäisiä maita lukuunottamatta valtiovierailuissa ei keskitytä valtionpäämiehen yksityiselämään vaan valtioiden välisiin asioihin. Eihän Tarja Halosenkaan valtiovierailuja ole haitannut se, että hän on toiminut Setan puheenjohtajana, joka on kuitenkin omiaan herättämään kysymyksiä.

Haavisto on myös ulkopoliittisesti kokenut, rauhaisa rauhanneuvottelija, omalla tavallaan vaatimaton, mutta omat osaamisensa tunteva avoin mies, jota kohtaan pahimmat loat on heitetty kohulehti Seiskan taholta ja nämäkin ovat olleet hänen puolisoonsa liittyviä mustamaalauksia, joiden tapahtumista on jo kulunut aikaa. Sitä paitsi, kaikki tekevät elämässään asioita, jotka olisi viisainta jättää tekemättä, mutta tulevaisuuden tuntija meistä kukaan ei ole.

Toivon Soinin tapaan, että vaaliuurnilla olisi yllätys annettavanaan huomenna. Toisin kuin Soini, toivon Pekka Haaviston nousevan selkeäksi haastajaksi Sauli Niinistölle, jonka lipevään – lähes Jokerimaiseen – hymyyn ei vain voi luottaa. Vai ettekö ole nähneet televisiomainoksia?

Vaaleja, seksuaalisuutta, ihmisiä, ihmisyyttä, arvojohtajaa ja opiskelua miettiessäni huomaan, että peilissä minua tuijottaa vieras mies ja minulle vieras mies asuu minussa. Silti tiedän, ketä äänestää, mitä tehdä ja kuka olen. Koska yleisesti ottaen elämäni on paremmalla tolalla kuin pariin vuoteen, koen uusia asioita – kuten positiivisia tunteita. Toivon löytäväni sellaisia myös huomenna, kun kansa on puhunut ja (toivottavasti) valinnut kokeneen, ansioituneen, visionäärisen rauhanrakentajan, tasa-arvon todellisen kannattajan ja huumorintajuisen (asia jota Väyrynen lienee opetellut vuosikymmenet) haastajan ikävälle Niinistölle. Äänestämällä vaikutat ja äänestämällä numero kahta (2) olet tekemässä tulevaisuuden Suomesta hivenen parempaa paikkaa.

, , , , , , , , , , , , , , , ,
Kirkko/uskonto, Oma elämä, Politiikka, Seksuaalisuus/seksi, Seta, Yhteiskunta, Yleinen

Linnaan kahleita kantaen

0
16. marraskuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Johan tätä on odoteltu. Perussuomalaisten kansanedustajista muutamat boikotoivat Itsenäisyyspäivän Linnan juhlia. Hakkarainen ei omien sanojensa mukaan kuulu sinne hikoilemaan herrojen joukkoon ja paljon rakastamani Pentti Oinonen loukkaantuu henkilökohtaisesti, koska Linnan parketilla saattaa nähdä tanssivia miespareja. Ja koska Oinoselta on peräti sotaveteraani kysellyt, että kuinka tämä on mahdollista, niin kyllä Penan pitää nyt Linnasta jäädä pois, ihan äänestäjät tyytyväisenä pitääkseen. Asiasta uutisoi Iltalehti. Tasapainon ja -arvon nimessä on nyt perustettu facebook-tapahtuma Homotanssit, joka on kerännyt ilmoittautuneita tämän kirjoitushetkellä vajaat pari tuhatta, allekirjoittanut mukaanlukien. Hakkaraistahan tanssivat homot eivät liikuta (ainakaan parketilla): Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa, kansanedustaja tuhahti Iltalehdelle.

Voi voi, miten minulle tuleekaan mieleen isälliseen äänensävyyn sanottuna syvää viisautta ääni tihkuen ja lievää pettymystäkin tuntien sanat: Lapset, lapset. Oinonen on mitä on, homokammoinen sotaveteraanien kunnian puolustaja, jolle tasa-arvo ja tasavertaisuus eivät merkitse mitään. Ja miksi juuri tänä vuonna aiheuttaa niin paljon päänvaivaa se, että Linnan juhlissa tanssii homoja? On niitä siellä ennenkin tanssinut, mutta valitettavasti eivät toistensa kanssa. Ja kuvitteleeko arvon kansanedustaja Oinonen, että Suomen sotaveteraanien joukossa ei olisi ainuttakaan homoa, jota Oinosen sanomiset eivät loukkaisi? Eipä taida herra Oinonen sellaista ajatella, koska ei kuulu hänen tai sotaveteraanien maailmaan seksuaalinen moninaisuus. Sotaveteraaneista on tehty sukupuolettomia, sodan kauhut kärsineitä ihmisraunioita, sen sijaan että huomioitaisiin ihminen sodan takaa kokonaisuutena.

Anteeksi nyt vain, mutta pakko sanoa pari asiaa. Ensinnäkin, jos sinut on kansa eduskuntavaaleissa valinnut kansanedustajaksi, niin sinun kuuluisi olla edustamassa äänestäjiäsi vuoden isoimmassa ja arvovaltaisimmassa juhlassa, jossa kaikenlisäksi juhlitaan Suomen Itsenäisyyttä, josta Persut niin mielellään puhuvat. Minun silmissäni kansanedustajalla on velvollisuus äänestäjiensä puolesta osallistua Linnan juhliin, kyllä sielläkin sitä politiikkaa tehdään. Ja Hakkarainen, raittein juoppo jonka tiedän, pelkää että tulee sanomista jos hänet nähdään boolimaljan lähellä. No, mutta. Jos herra Hakkarainen on raitis, niin mitä hän sinne boolimaljan läheisyyteen edes hakeutuisi? Ehkäpä Teukka pelkääkin mopon riistäytymistä käsistä Linnan juhlissa ja jättää ne siksi väliin?

Toisekseen, kansanedustaja Pentti Oinonen ja kristilliset: Homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme vihdoin päässeet kansakunnan kaapista askeleen jos parikin ulospäin, joten turha kuvitella että suostuisimme sinne takaisin, vaikka te kuinka istuisitte sen kaapin päällä. Se, että vuosi sitten näimme ensi kerran miesparin pyörähtelemässä Linnan juhlissa on pitkällisen työn saavutus ja sitä ei seksuaalivähemmistöiltä helpolla pois viedä. Meillä on neljä julkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa kansanedustajaa, onko herra Oinosen mahdotonta työskennellä heidän kanssaan? Tai edes keskustella asiallisesti? Tuollainen jääräpäisyys ei pitkällä tähtäimellä ole hyvä vaihtoehto alati muuttuvassa maailmassa. Me homot olemme täällä ja aiomme pitää meteliä siitä niin kauan, kuin se on tasa-arvon ja tasavertaisuuden kannalta olennaista. Me pidämme meteliä olemassa olostamme, kunnes olemisemme ja elämisemme on kaikille arkipäivää Suomessa. Takapakkia näyttäisi tulevan Persujen jytkyn takia ja muutenkin asenneilmapiirien koventumisen tähden, mutta en usko, että olen ainoa, kun sanon että meistä ei eroon pääse. On helpompaa hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, kuin jääräpäisesti tunkea omaa maailmankuvaansa ja homovastaisuuttaan kaikkien kurkusta alas.

Suunnittelin jossain vaiheessa ulkomaille muuttamista, koska Suomessa asiat muuttuvat hitaasti jos ollenkaan parempaan suuntaan. Nyt alan ajatella, että en voi lähteä ennenkuin asiat paranevat, sillä kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kaapissa vastoin tahtoaan, kuten minä olen ollut ja jokaisen nuoren, itsestään epävarman nuoren olisi hyvä saada esimerkkejä siitä, miten homotkin ovat tasapainoisia, vastuullisia ihmisiä siinä missä heterotkin. Jottei tarvitsisi kuvitella, että on maailman ainoa poika joka tykkää muista pojista.

Mr. Quentin Crispiltä kysyttiin “Miten ajattelette asioiden menevän vuonna 1983?” Mr. Crisp vastasi: “Asiat menevät huonompaan suuntaan.” Eräs paikallaollut kommentoi “Sanoitte noin viime vuonnakin.” Johon Mr. Crisp “Yrittäkää näyttää että olin väärässä.” Näin minäkin ajattelen…asiat menevät huonompaan suuntaan, jos taas joudutaan taistelemaan jo saavutetuista oikeuksista.

Politiikka, Seksuaalisuus/seksi, Yhteiskunta, Yleinen

Dogmeja ja seksiä eli Miten aikuiset pilaavat maailman

2
26. lokakuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Luin tänään parikin mielenkiintoista kirjoitusta ja niistä seurannutta keskustelua. Toinen on ihan oikea uutinen ja toinen taas kolumni sekä siitä kirvonneet lukijakommentit. Parasta lienee se, ettei kummassakaan mainita kansanedustaja Hakkaraista tai edes Perussuomalaisia (joita aion edelleen kutsua persuiksi).

Virpi Salmen kolumni sanoo ääneen sen, mitä olen itsekin toisinaan miettinyt, kun olen joutunut tahi päätynyt tekemisiin tämän päivän vanhempien kanssa. Aika usein mieleeni on tullut Bernard Shaw’n ajatus: “Voi olla kiistanalaista, ketkä olisivat lapsen parhaat holhoojat, mutta ei ole epäilystäkään, että vanhemmat ovat kehnoimmat.” Opettajansijaisuuksia tehdessäni varsinkin ala-asteella olen huomannut, että jos oppilaan käyttäytymisestä tai läksyjen tekemättä jättämisestä huomauttaa vanhemmalle, törmää läpäisemättömään muuriin, joka estää kaiken järkevän ja loogisen keskustelun siitä, mikä on tilanne todellisuudessa. Eikä siinä vielä mitään, jos näin kävisi vain sijaiselle, mutta tiedän että samaan ongelmaan törmäävät myös lasten vakiopettajat. Salmen nimitys dogmivanhemmista ja fundamentalistivanhemmista tuntuukin enemmän kuin oikeutetuilta. Aina vedotaan kaikenlaisiin epämääräisiin tutkimuksiin ja siihen että “meidän Sami vaatii erityishuomiota”. Ja koska vanhemmat haluavat ennemmin olla lastensa kavereita kuin oikeasti kasvattavia, vastuullisia aikuisia, ollaankin muutamassa vuodessa mukavasti päädytty pihan kuralätäköstä isän/äidin lompakon kautta kalliilla mopoautolla kaiteen kautta jorpakkoon.

Kolumnissa puhutaan selkeästi varhaiskasvatuksesta, mainitaanhan siellä kantoliinat, imetys sekä koko perheen nukkuminen samassa sängyssä. Kaikista näistä löytynee tutkimuksia puolesta ja vastaan ja ehkä jopa täysin neutraaleja tutkimuksia. Minusta juuri siinä mennäänkin vikaan, sillä on sitä ennenkin lapset osattu kasvattaa ilman spesifioituja tutkimuksia. Miten hyvin siinä ollaan pärjätty, niin on mahdotonta tehdä vertailua, mutta uskaltaisin väittää, että suurin osa tämän maailmanajan aikuisista Suomessa on kohtuullisesti pärjäävää ja toimeentulevaa porukkaa. Poikkeuksia tietenkin löytyy aina, vai mitä sanotte Hesarin kommentoijista?

Sitten siihen uutiseen. Yle tietää kertoa että seksuaalikasvatusta varten koulukäyttöön on suunniteltu työkalupakki, josta löytyy perinteisten esitteiden, julkaisujen ja kondomien lisäksi tekopenis ja -emätin. Osa kommentaattoreista ja haastateltu äiti ovat sitä mieltä, että tämä tällainen on ihan liikaa ja yököttävää ja hirveän kamalaa kun heidän lapsilleen ja nuorilleen opetetaan seksuaalivalistusta ja perustietoa seksuaalisuudesta ja ihmisen anatomiasta. Siis voi herra jumala ja pyhä isä sentään, autas nyt näitä ahdistuneita vanhempia, jottei vaan kävisi niin että pienille kullannupuille opetettaisiin jotakin todellista elämää koskevaa tietoutta. Nehän saattaa tulla kysymään jotain vielä vanhemmiltaan. Parasta tässä on se, että kun puhutaan yläasteella tapahtuvasta opetuksesta on vanhempien näkökulmaa mukaan tuotu haastattelemalla 7-vuotiaan (kyllä, seitsemän) äitiä. “Kyllä se vähän hassulle kuulostaa, en itse kyllä olisi tämmöiseen suostuvainen oman pojan kohdalla. Ehkä voisin ymmärtää sen ammattikoulu- ja lukioikäisten lasten kohdalla mutta en missään nimessä yläasteikäisten vielä, 7-vuotiaan pojan äiti Hanna Huuskonen Kuopiosta arvioi.” Miten ihmeessä on relevanttia haastatella äitiä, jonka lapsi on vasta mennyt kouluun, kun käsitellään aihetta joka tulee mukaan opetukseen vasta muutamia vuosia myöhemmin?

Joskus aikoinaan kun täytin 15, tuli postissa C4-kirjekuori, jossa oli kaikenlaisia esitteitä ja kondomi. Tarkoitus oli kaikessa hiljaisuudessa valistaa nuorta. En muista että yhdessäkään esitteessä olisi puhuttu seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja ajattelinpahan jo silloin, että vähän tuli myöhässä koko kirje, vaikka oma seksielämä ei ollutkaan vielä alkanut. Koulussa ei tietenkään kukaan puhunut mitään kyseisestä kirjeestä ja oppitunnit ihmisen biologiaan lisääntymisen ja seksuaalisuuden suhteen olivat niin vähäisiä, että melkein väittäisin ettei niitä tunteja ollutkaan. Ei niistä ainakaan tullut viisaammaksi ja kuitenkin olin itseäni etsivä, ahdistunut orastava homo, joka uskoi olevansa maailman ainoa pojista kiinnostunut poika. Niinpä suljin asian mielestäni ja ahdistuin vuosien myötä vielä lisää.

Minun ja varmasti monien muidenkin lukijoiden onneksi uutisen kommentoijissa on myös järkeviä ihmisiä, joten koko aikaa ei tarvitse kiemurrella tuskissaan ja itkeä verta. Mutta mielessä heräsi ajatus siitä, että jos asiat ovat vanhemmille ja opettajille niin vaikeita, niin käyttäisivät hyödykseen alan erikoisosaajia. Seksivalistus on myöhäistä aloittaa siinä vaiheessa, kun omasta teinistä saa selville, että hänellä tyttö- tai poikaystävä. Srksistä ja seksuaalisuudesta on viisaampaa puhua avoimesti, jottei pääse syntymään kielletyn hedelmän houkutusta, sillä vanhemmathan kieltävät lasten ja nuorten mielestä kaiken kivan, jonka haluavat pitää vain itsellään ja siten pilaavat maailman ja elämän.

Fundamentalistivanhemmat dogmeineen esiintyvät sekä Salmen kolumnissa että Ylen uutisessa. Kummassakin silmille hyökkää, että lapsuutta ja nuoruutta pyritään hallitsemaan kaikin keinoin kaikilla elämän osa-alueilla ilman, että mietitään asioita realistisesti faktojen pohjalta. Hyvät vanhemmat antavat rajoja, rakkautta, opettavat kunnioittamaan ja hyväksymään erilaisuutta muissa ihmisissä sekä itsessään, opettavat elämän tosiasioita ajoissa ja antavat lasten pumpuliin kietomisen sijasta saada muutamia haavoja. En voi antaa yleispäteviä ohjeita, koska en ole asiantuntija enkä pienen tai isomman lapsen vanhempi, mutta uutena kummisetänä olen monin tavoin erään pienen lapsen kasvussa ja kasvatuksessa mukana ja tiedän tarkalleen sen, millainen kummi en halua olla – sellainen kuin omani. Useimmiten hyvä ohje vanhemmille on se, että ajatelkaa millaiset vanhemmat olisitte itse tarvinneet.

Seksuaalisuus/seksi, Yhteiskunta

Niikko, Niikko, Niikko, Niikko, Väyrynen, Niikko, Niikko, Toivola, Niikko, Niikko…

0
16. lokakuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko pääsi suuren yleisön tietoon lauottuaan, että työnantajalla tulee olla oikeus tietää mikäli työntekijä on homo, jotta työnantaja voi arvioida onko työntekijän arvot ristiriidassa firman kanssa. Menneellä viikolla hän myös esiintyi Ylen A-Talk ohjelmassa yhdessä Keskustan kansanedustajan Eevamaria Maijalan kanssa, jossa molemmat olivat vastustamassa sukupuolineutraalin avioliittolain esitystä. Puolestapuhujina oli Vihreiden Jani Toivola sekä sateenkaariperheen lapsi Sanna Marin.

Suunnittelin jo, etten kirjoita aiheesta enää ainuttakaan tekstiä, mutta ilmeisesti en voi välttää sitä. Elsa Saisio sanoi vuosi sitten A2 Homoillassa jotain sen suuntaista, että näistä asioista pitää puhua niin kauan kunnes tasa-arvo toteutuu. Tämän ajatuksen otin itsellenikin käyttöön nyt, kun huomasin että homoseksuaalien oikeudesta tasa-arvoon on pakko edelleen puhua. Vaikka tuskin tuon mitään uutta keskusteluun mukaan niin ainakaan kukaan ei voi syyttää siitä, ettenkö toisi mielipiteitäni esille.

Ihan ensimmäisenä kommentoin Mika Niikon sanomisia liittyen työnantajan oikeuteen tietää työntekijän seksuaalinen suuntautuminen mikäli se poikkeaa valtaväestöstä. Hesarin haastattelussa Niikko sanoo “Esitin asian kysymyksenä, että jos homous on niin normaalia kuin jatkuvasti annetaan ymmärtää, miksi homoutta pitää piilottaa työtä haettaessa ja miksi parisuhdelakia tarvitsee muuttaa myös sen vuoksi, että homo voisi kertoa työnantajalle olevansa avioliitossa rekisteröityneen parisuhteen sijasta”. Kansanedustaja Niikolle tehköön tiettäväksi, että juuri hänen kaltaistensa ja puoluetovereidensa kaltaisten kansalaisten takia moni homo joutuu piilottelemaan suuntautumistaan. Tuoko Niikko sitten itse työhaastatteluissa esille, että hän on hetero? Kristillisessä nuorisotyössä aiemmin vaikuttanut Niikko pitää seksuaalisuutta arvona joka voi olla ristiriidassa työpaikan arvojen kanssa. Joku voisi kertoa Niikolle, että seksuaalisuus ei ole arvo, jonka voi valita. Vai onko herra itse selkeästi ollut elämänsä aikana sellaisessa tienhaarassa, jonka hän voi selkeästi osoittaa ja sanoa että tuossa kohtaa valitsin arvokseni heterouden? “Esimerkiksi kristillisten arvojen mukaista tehtävää kuten pastorin virkaa ei voi toteuttaa uskottavasti ainakaan vapaiden suuntien seurakunnissa, jos työntekijä on homoseksuaali”, väittää Niikko. En nyt ole täysin varma siitä, keitä Niikko tarkoittaa vapaiden suuntien seurakunnilla, mutta tiedän erään asian: homoseksuaalinen pastori ei ole sen parempi tai huonompi seurakunnan paimen kuin heteroseksuaalinenkaan. Ainakin näin asian pitäisi olla. Mutta moni asia on eritavalla kuin mitä minä toivon. Laulussa lauletaan “jos ois valta niinkuin on mieli…” niin kirkko ja valtio olisivat erillään, yksikään Perussuomalaisen puolueen jäsen ei olisi eduskunnassa ja valtakunnan raskasta byrokratiakoneistoa kevennettäisiin.

Nyt palaan A-Talkin pariin. Kuunnellessani keskustelua lakialoitteesta avioliittolain muuttamiseksi – tai ainakin sellainen keskustelu oli ohjelman tarkoituksena – huomasin hämmästeleväni kerta toisensa jälkeen yhtä ja samaa asiaa: Miksi samaa sukupuolta olevien avioliitto koetaan uhkana omalle itselle ja yhteiskunnalle? Tässä kohtaa paino on sanalla avioliitto, sillä jokaisessa keskustelussa, jossa asiaa käsitellään, tulee jonkun suusta ajatus siitä että kyllä homoseksuaaleille voidaan antaa samat oikeudet MUTTA ÄLKÄÄ SANOKO SITÄ AVIOLIITOKSI! Tai tätä mieltä tuntuvat olevan kaikkein liberaaleimmat avioliittolain muutoksen vastustajat. Nyt tahtoisinkin kysyä: Mitä helvettiä? Keskustan Eevamaria Maijala sanoi useampaan otteeseen, että yhtäläiset oikeudet ovat jo olemassa, mutta kyseessä on pieniä sanaeroja. Hän kuitenkin myönsi adoptio-oikeuden, sukunimioikeuden ja perintöoikeuden puuttumisen ja sen että vihkimystä ei saa samaa sukupuolta olevat parit. Maijala ja Niikko takertuivat koko ajan siihen, että avioliittoinstituutiota ei pidä muuttaa, koska siinä on kyseessä miehen ja naisen välinen liitto. Kysyn: Mitä helvettiä? Miksi on ongelma sanoa homoparin liittoa avioliitoksi, jos se sitä kuitenkin pohjimmiltaan on? Paitsi ettei ole, ainakaan tällä hetkellä. Mitäs jos poistetaan koko avioliittoinstituutio laista ja vain rekisteröidään parisuhteet. Muutetaan kaikki maistraatissa vihityt avioliitot rekisteröidyiksi parisuhteiksi ja jätetään avioliitto ilman juridista merkitystä kirkon käyttöön. Sitten jos kirkossa naimisiin menneet tahtovat perintöoikeuden ja kaiken muun nykyisen avioliittolain piirissä olevat oikeudet, niin menisivät maistraattiin rekisteröimään suhteensa. Kirkko pitäkööt avioliittonsa, mutta irroittakoon otteensa valtiosta ja verotuloista sekä oikeudesta toimia väestörekisterin ylläpitäjänä.

Jani Toivola toi pariinkin otteeseen esille sen, että jos katsoo millaisessa maassa elämämme, niin täällä on jo samaa sukupuolta olevien perheitä, heillä on lapsia ja että oikeastaan koko tilanne on tätä päivää, tätä todellisuutta ja lakialoite tekisi siitä virallista. Niikon ja Maijalan mielestä lakia ei tarvita, jos kerran tilanne on jo tämä. He eivät millään tuntuneet ymmärtävän Toivolan ja Marinin ajatusta siitä, että jos yhteiskunnan rakenteissa on kirjattuna tasa-arvoisuus myös avioliittolaissa, niin myös yleinen ilmapiiri alkaisi muuttua parempaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan. Niikon ja Maijalan mielestä sillä ei olisi mitään merkitystä, mutta olen itse samaa mieltä Toivolan kanssa. Paljon puhutaan lain hengestä, mutta tasa-arvoisuuden henki tuntuu olevan kateissa lainsäätäjiltämme. Sanna Marin puhui omista kokemuksistaan, millaista on elää lapsena ja nuorena perheessä jossa on kaksi äitiä ja hän todisti sanoillaan samaa kuin mitä monet tutkimuksetkin eli että vanhempien sukupuoli ei ole ratkaisevaa vaan se, että lapsella on rakastavat vanhemmat olivat he kumpaa sukupuolta tahansa tai edustaisivat vain yhtä sukupuolta. Niikko on jyrkän vannoutunut siitä, että kaksi isää tai kaksi äitiä ei voi olla lapselle hyväksi.

Tutkimuksessa on tutkittu lähes sataa tutkimusta. Näiden tutkimusten mukaan voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan tutkimukset eivät tue näkemystä, jonka mukaan lapsi tarvitsisi ehdottomasti sekä isän että äidin kasvaakseen täysivaltaiseksi ja tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Niikko ei uskonut, mutta kukapa sitä vajaan sadan tutkimuksen tutkimusta uskoisi kun meillä on Raamattu. Niikko saisi myös tutkia hieman historiaa ennenkuin alkaa väittämään että avioliittoinstituution ydin on naisen ja lapsen turva ja suvunjatkamisen turva. Ei tarvitse mennä montaakaan sataa vuotta taaksepäin kun avioliitot olivat lähinnä omaisuuden siirtoja ja turvaamisia, sekä sukujen välisiä liittoja vallan takeeksi.

Niikko aloitti ohjelman väittämällä, että sukupuolineutraali avioliittolakiesitys ei ole tasa-arvo- tai ihmisoikeuskysymys vaan että ihmisiä on sumutettu ja johdettu harhaan, sillä jos samaa sukupuolta olevat parit voisivat solmia avioliiton, olisi kohta jonossa yli 20 muuta seksuaalista vähemmistöä vaatimassa avio-oikeutta. Jo tässä kohtaa aloin voida pahoin. Pahoinvointi jatkui kun Niikko vertasi samaa sukupuolta olevien välistä rakkautta veljen ja siskon väliseen rakkauteen ja väitti että seuraavaksi oltaisiin vaatimassa oikeutta mennä naimisiin lähisukulaistenkin kanssa. Tässä vaiheessa nousi myös mieleen ajatus: Eikö Perussuomalaisten kansanedustajien typeryydellä ole mitään rajaa? Taivas kattona ja peruskallioon haudattu rima alitetaan kerta toisensa jälkeen.

Miksi avioliitto nostetaan pyhäksi instituutioksi, johon ei saa koskea ja jota ei lailla saa muuttaa tasa-arvoisemmaksi? Miksi sukupuolineutraali avioliittolakiesitys on määritelty puolueissa omantunnonkysymykseksi, kun minusta asiaa pitäisi tarkastella juurikin järjen ja tieteellisen tiedon valossa eikä uskomusten kautta.

Kun Ruben Stiller Pressiklubissa kysyi presidenttiehdokas Paavo Väyryseltä mitä mieltä hän on sukupuolineutraalista avioliittolakiesityksestä, sanoi Paavo että hän ei halua sekoittaa käsitteitä. Avioliitto tarkoittaa miehen ja naisen välistä liittoa ja muita parisuhteita varten on oma lainsäädäntönsä. Niin siis että mitä? Mitä mieltä sinä Paavo nyt sitten olet? Puolesta vai vastaan? Vai molempia sen mukaan, kuka kysyy ja missä? Tuleeko koko kansan Paavosta myös homo-Paavo, bi-Paavo ja trans-Paavo? Aikuinen nainen nimeltä Paavo (Paula Koivuniemi tapaa Gösta Sundqvistin). Vai huudatutetaanko Paavo seuraavaksi Paaviksi? Sekös Timo Soinia harmittaisi.

Jos luit tänne asti suosittelen vielä Tuomas Enbusken tekstiä luettavaksi.

Kirkko/uskonto, Politiikka, Seksuaalisuus/seksi, Yleinen

Prometheuskesä summa summarum

4
11. elokuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Kesän Prometheus-leirit ovat päättyneet ja loppujuhlia vietettiin viime sunnuntaina ympäri Suomea. Nyt kun on hetken tauko ennen syysleirien alkamista, lienee hyvä hetki pohtia omaa Protukesää, sen merkitystä itselle ja miettiä myös, mitä ensimmäinen oma leiri sai aikaan minussa itsessäni. Kaikkineenhan työskentely leirin eteen alkoi jo vuoden alkupuolella, kun osallistuin ensimmäiseen koulutukseen Räyskälässä ja maaliskuussa toiseen osioon Voiman talolla.  Pääsiäisen tienoilla tiesimme jo tiimimme ja osa meistä tapasikin kotonani tutustumisen ja alustavien suunnitelmien teon merkeissä. Toukokuun alkupuolella oli tiimikoulutus ja vajaa kuukausi siitä, niin Kontiolahden Kiviniemen Protu alkoi, heti päivä koulujen loppumisen jälkeen. Vaikka olen ollut paljon leireillä ja ollut alusta pitäen suunnittelemassa niitä, yllätti työmäärä jossain suhteessa. Ehkäpä aika on kullannut muistot ja ikävä suunnitteluvaihe on jäänyt hämärämmäksi mielessäni kuin varsinaiset leirit. Joskaan en voi kutsua Protuleirin suunnittelua ikäväksi asiaksi.

Olen oppinut leirielämään riparien muodossa, joten nyt kun ei suunniteltu oppitunteja vaan keskusteluita ja toiminnallisempia tapoja käsitellä asioita, oli minullakin jotain uutta edessä. Olen ilmeisesti luonteeltani enemmän luentomaisempi kuin toiminnallinen, mutta sehän ei yllätä ketään. Viimeisten kahden ja puolen vuoden ajan olen ollut hoitosuhteessa psykologin kanssa ja vaikka olen aiemminkin ollut analyyttinen ja itseni melko hyvin tunteva yksilö, olen kuitenkin oppinut itsestäni vielä paljon lisää ja ennen kaikkea niitä positiivisia asioita. Tai pikemminkin olen oppinut ajattelemaan luonteenpiirteitäni, ajattelutapaani ja itseäni kokonaisuutena positiivisemmassa valossa kuin ennen. Tämän takia noin puolitoista vuotta sitten tuntui oikealta ajalta lähteä Seta-vieraaksi kiertämään Protuleireillä ja viime syksynä alkoi tuntua oikealta ajalta katsoa, vieläkö minusta on leirielämään ja kanssakäymiseen 15-16 -vuotiaiden kanssa. Ja olihan minusta. Tunnelma tiimin ja leiriläisten suhteen oli niin hyvä, että poikkeuksellisesti jo ensimmäisenä kokonaisena leiripäivänä uskalsin löysätä ja hullutella. Parasta minun mielestäni on tietenkin se, että saatoin hullutella leiriläisten läsnäollessa menettämättä kuitenkaan ohjaajan auktoriteettiani. Keskusteluiden vetäjänä väitän olevani kohtalaisen hyvä, sillä lähes aiheesta kuin aiheesta keksin kysymyksiä leiriläisille ja hiljaisten ryhmien varalta olen aina perehtynyt aiheisiini sen verran, että pääkopastani löytyy eriteltyinä sekä faktatietoa – mikäli sellaista on – että omia mielipiteitä, joita ainakin toivottavasti osaan käyttää sopivassa suhteessa. Protun keskeinen ajatus kun on Utelias Pohdinta, niin pyrin tuomaan oman mielipiteeni esille siten, että se ei ole ainoa oikea mielipide ja että minut saa aina haastaa keskustelemaan ja ajattelemaan asiaa uusista näkökulmista. Jo ohjaajakoulutuksissa sain palautetta positiivisena asiana siitä, että minulla tuntuu olevan mielipide jokaiseen asiaan. Näin pitkälti onkin, mutta juuri siksi pelkään koko ajan sitä että julistaisin omaa mielipidettäni liiaksi. Toisaalta asian tiedostaminen tekee sen helpommin tunnistettavaksi ja siten osaan varoa. Vaan ei mitään niin hyvää etteikö olisi jotakin huonoakin. Leiriläisten suhteen olen melko etäinen ja tottumuksen voimasta kaipaan leiritiimissä selkeää hierarkiaa, jonka olen oppinut rippileireiltä. Myöskään Protun läheisyyskulttuuri ei saa minua suoranaisesti lämpiämään, mutta muutosta on huomattavissa jo kolmen koulutuksen ja yhden leirin jälkeen.

Jotkut lukijat varmastikin tietävät, että Protuleireillä ja koulutuksissa iltaisin mahaudutaan kuuntelemaan iltasatua ja iltaohjelmaan voi kuulua hierontarinkiä ja leirin lopulla halikuja tai autonpesu, millä nimellä kukin sen tuntee. Ne, jotka eivät tiedä mitä mahautuminen on, niin yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa sitä, että käydään lattialle patjoille makaamaan siten, että oma pää on toisen vatsalla ja omalla vatsalla jonkun kolmannen pää. Jos siltä tuntuu ja toiselle sopii, on silittäminen täysin sallittua iltasadun aikana. Jo pelkästään fyysisten ongelmieni kanssa jätän mahautumisen väliin aina, mutta syytä on myös muualla. En koskaan lapsena oppinut, että fyysinen kosketus voisi olla ok tai hyvä asia. En ole saanut mistään mallia – ainakaan positiivista – siihen, miten suhtautua fyysiseen läheisyyteen ja kosketukseen. Sanotaan että suomalaisilla on huomattavasti muista kansoja ja kulttuureita suurempi henkilökohtainen alue, jolle toisen ei ole lupa tulla ellei toisin ole sovittu/ilmoitettu. Minusta tuntuu, että minulla tuo alue on tavallista isompi ja mikäli en itse tee aloitetta tai selkeästi anna lupaa toiselle tulla rajan sisäpuolelle, ahdistun hyvin pahasti ja saatan käyttäytyä sen mukaisesti eli suollan suustani niin mustaa ja kieroa huumoria, ironiaa ja sarkasmia, että useimmat ymmärtävät ainakin jollain tasolla tulleensa liian lähelle. Tai sitten sanon sen suoraan, riippuen hieman siitä kuka ja millainen persoona on rikkonut yksityisyyteni rajoja. Jopa parhaat ystäväni tietävät kysyä minulta aina tavatessamme, että saako minua halata. On päiviä, jolloin sanon ei ja päiviä jolloin sanon kyllä. Tänä kesänä vastaus on ollut huomattavasti useammin kyllä, joten olen edistynyt asian suhteen, mutta työtä on vielä. Yksi Protun parhaita puolia onkin, että saan olla juuri sellainen kuin olen – erilainen, outo, ulkopuolinen ja halutessani saan jättää hierontaringit, mahautumiset ja halauskierrokset väliin. Ja näin teenkin. Tiimini tietenkin tiesi tämän ja osasi suhtautua siihen asianmukaisesti, samoin kuin leiriläisille kerrottiin miksi minä en moisiin osallistu. Pääsin kuitenkin yllättämään ainakin tiimiläiset ja ehkä leiriläisetkin sillä, että todistusten jaon yhteydessä halasin jokaista leiriläistä. Tämä oli siinä mielessä helppoa, että leiriläisemme oli kaikki tyttöjä eikä tarvinnut arvailla mikä olisi ollut jätkien suhtautuminen asiaan. Kun sitten minut korutettiin, koska olin uusi ohjaaja, halasin myös kaikki tiimiläiset läpi enkä usko että he sitäkään varsinaisesti osasivat odottaa. Hienointa tässä kuitenkin on se, että tuo halauskierros ei ahdistanut.

Nyt kun takanani on yksi Protuleiri ja melkoinen määrä rippileirejä, kannatan ehdottomasti ennemmin Protua kuin riparia. En kiistä etteikö ripari olisi kohtalainen vaihtoehto ja uskossa olevalle nuorelle oikea vaihtoehto, mutta koska uskovia nuoria on käsitykseni mukaan melkoinen vähemmistö (mutua, ei faktaa), pitäisi Prometheus-leirien saada enemmän näkyvyyttä kouluissa myös uskontotunneilla käyvien oppilaiden keskuudessa. Protun Utelias Pohdinta -ajattelu, keskustelumuotoiset asioiden käsittelyt niin nuorten elämään kuuluvista kuin yhteiskunnallisistakin asioista, toiminnalliset tavat käsitellä aiheita ja oppitunnittomuus tekevät protusta lähtökohdiltaan sellaisen aikuistumisleirin, jollaisia mielestäni kaivattaisiin enemmän. Määrät ovat kuitenkin riippuvaisia siitä, miten hyvin tiedottaminen ympäri Suomen onnistuu ja miten saamme rikottua perinteen siitä, että vain riparin käynti ja konfirmaatio olisivat juhlistamisen arvoisia. Väittäisin keskivertonuoren saavan irti paljon enemmän Protun tavoista käsitellä asioita, kuin riparien ulkoläksyistä ja oppitunneista, joilla opetellaan oman kirkon tapaa katsoa asioita ja vaihtoehtoiset ajatusmallit jäävät hyvin vähälle. Tai näin ainakin oli silloin kun itse olin riparitoiminnassa mukana. Lienenkin siis Sokrateen tavoin nuorison turmelija, kun olen sitä mieltä että jokaisen tulisi ajatella itse asioita ja muodostaa itse oma maailmankatsomuksensa siten, että saisi tietoa mahdollisimman monista erilaisista tavoista ajatella.

Lyhyesti vielä tämän kesän Seta-vierailuistani Prometheus-leireillä. Kävin yhteensä neljällä leirillä, jotka kaikki olivat täällä Janakkalassa, Leppäkosken Voiman talolla. Vierailuihini alkaa syntyä jo omanlaisensa rutiini, jota tietenkin aina muokkaa leiriläisten etukäteen tekemät, anonyymit kysymykset sekä tilanteessa syntyvä keskustelu. Osa leireistä on sellaisia, että keskustelua syntyy helposti ja paljon, toisilla taas on hiljaisempaa, jolloin vierailuni on luentomaisempi. Täysin hiljaista leiriä ei kuitenkaan ole tullut vielä vastaan vaan aina joku leiriläinen on uskaltanut sanoa jotakin. Paketti koostuu Seta-tietoudesta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistötermien avaamisesta, hieman vähemmistöjen oikeuksien historiaa ja sitten leiriläisten kysymyksiin vastaamista. Aloitan varsinaisen vierailuosuuden aina musiikilla, jonka toivon hieman rikkovan jäätä ja virittävän aiheen tunnelmaan. Omasta mielestäni kaikki vierailut menivät hyvin ja ainakin suora palaute on ollut positiivista. Tässä Sinulle tehtävä: Jos olet ollut Protuleirillä kesällä 2010 tai 2011 joko leiriläisenä tahi tiimiläisenä (miksei kokkinakin) ja olen ollut leirilläsi Seta-vieraana ja muistiisi on jäänyt jokin kuva minusta, niin anna palautetta tämän postauksen kommenttina. Tai jos et halua antaa sitä julkisena, lähetä sähköpostitse. Vierailijana haluan kehittyä, sillä uskon että aina on jotain missä voisi parantaa, sillä en aio lopettaa Seta-vierailuja vaikka suunnitelmissa onkin vielä hieman aktivoitua protuna.

//Edit: sähköpostiosoite on santeri.palin[at]gmail.com

Oma elämä, Protu, Seta

Ei vain erilainen vaan ulkopuolinen

5
29. heinäkuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Olen aina kokenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Enkä vain erilainen vaan ulkopuolinen. Ihmiset eivät ole ymmärtäneet ajatuksenjuoksuani ja minulle taas ihmiset ovat olleet outoja koska eivät tunnista tai tajua asioita, jotka minulle ovat itsestäänselvyyksiä. Huumorintajunikin on pohjimmiltaan sellaista, että ihmisillä menee yleensä tovi jos toinenkin oppia tunnistamaan, milloin vitsailen ja milloin en. Olen sentään oppinut pitämään pahimmat sammakot poissa suustani, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettenkö haluaisi sanoa mitä ajattelen. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi ajatella ennen kuin sanon, koska minä en osaa sanoa ellen ole ajatellut asiaa. Toisinaan tuntuukin siltä, että ajattelen nopeammin kuin mitä ehtisin koskaan itseäni ilmaista, oli sitten kyse puheesta tai kirjoittamisesta. On myös muita asioita: en milloinkaan ole kuulunut kunnolla mihinkään porukkaan vaan aina seurassa olen yksinäisin. Muistan jopa seurakunta-ajoilta, että kaikilla leireillä ollessani koin olevani enemmän ulkopuolinen kuin porukkaan kuuluva. Ja sitä tunnetta koulumaailmassa korosti vain se, että olin kiusaamisen kohde – kuten varmaan kaikki sellaiset jotka eivät vain syystä tai toisesta mahdu makuun ja/tai sovi kuvaan. Homous  on ehkä yksi aiheeseen vaikuttava tekijä, mutta kaapista ulos tuleminen ei ole ratkaissut asiaa, sillä edes toisten homojen seurassa – ovat he sitten jonkin stereotypian edustajia tai eivät – en koskaan koe olevani yksi heistä.

Nyt joku syyttää, että teen itse itsestäni ulkopuolisen tavalla tai toisella. Että huomionhakuisuuttani väitän kokevani olevani muutakin kuin erilainen tai outo, koska he eivät näe sitä outoutta. Huolestuisinkin, jos joku näkisi pääni sisään ja tuntisi oman elämäni, kokemukseni ja ajatukseni siten kuin minä. Tiedän etten voi konkreettisesti todistaa asiaa, mutta kokemus ulkopuolisuudesta on hyvin todellinen. En tunne oloani missään seurassa – ainakaan sellaisessa jossa ihmisiä on paikalla enemmän kuin kaksi tai kolme  – mukavaksi vaan pikemminkin sivustaseuraajaksi, ulkopuoliseksi. Tätä tapahtuu silloinkin kun olen keskusteluissa tai tilanteessa ylipäätään mukana. Ja annapas olla, jos ihmisiä on paljon paikalla ja tilanne ei ole omassa hallinnassani: silloin ahdistun koska koen että kykene tekemään millekään mitään. Ahaa, olet siis kontrollifriikki, sanoo joku. Vaan en ole, minulla ei ole tarvetta hallita kaikkea enkä hallitsekaan. Olen kulkeutunut nykyiseen asuinpaikkaanikin vain koska sinne minut on tie vienyt. Se, että oma kokemukseni erilaisuudesta tuntuu niin vahvana, on minullekin epäselvä asia, koska jos tarkastellaan elämäntilannettani nyt, niin kaikki on hyvin. Ruokaa on, katto on pään päällä ja onpa sitä kaikenlaista pientä ekstraakin. Pystyn aina joskus toteuttamaan halujani (ostamaan kirjoja ja piipputupakkaa, toisinaan alkoholiakin), joten miksi nurista. Miksi ajatella niin kuin ajattelen, jos se vaikuttaa mielentilaani ja -terveyteeni? Koska kyseessä ei ole vain ajatus, kyseessä on kokemus. Jonka pohja on kaukana lapsuudessa ja joka ei ole muuttunut vaikka olen pian kolmekymppinen tai niistä kaikista positiivisista ja hyvistä kokemuksista huolimatta, joita varsinkin viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut.

Syy siihen, miksi juuri nyt kirjoitan tämän, lienee törmäämiseni ja tutustumiseni Mr. Quentin Crispiin (oikealta nimeltään Denis Charles Pratt). Olen hieman jopa hämmentynyt siitä, että olen löytänyt hänet vasta nyt – 12 vuotta kuolemansa jälkeen ja kaksi vuotta sen jälkeen kun elokuva An Englishman in New York julkaistiin. Ja jo vuonna 1975 nähtiin Englannin televisiossa elokuva Naked Civil Servant joka perustuu Mr. Crispin omaelämänkertaan. Millaista oli olla  julkihomo 1930-luvulta lähtien kun homous oli laitonta ja seksuaalinen perversio? Mr. Crisp hakattiin sen takia, mutta hän ei suostunut olemaan muiden odotusten kaltainen vaan oli oma itsensä vaikka tiesi että pahoinpitely olisi mitä todennäköisintä. Naked Civil Servant (joka on suomennettu nimellä Palveluksessanne: Alaston virkamies) kertoo aikuistumisesta, oman homouden hyväksymisestä ja sen näyttämisestä muille ja käsittelee Mr. Crispin elämää parikymppisestä nuorukaisesta keski-ikäiseen.

Kuva sivustolta http://fluxionesque.blogspot.com

John Hurt Mr. Quentin Crispina elokuvassa An Englishman in New York / Kuva sivustolta http://fluxionesque.blogspot.com/

An Englisman in New York taas kertoo miten Mr. Crisp haluttiin New Yorkiin puhumaan sen jälkeen kun siellä oli nähty kaapelitelevisiossa Naked Civil Servant. Molemmissa elokuvissa näyttelee maanmainio John Hurt. An Englisman in New York on lainannut nimensä Stingin samannimisestä laulusta, joka yllätys yllätys, kertoo juurikin Mr. Quentin Crispistä ja on levytetty jo 1987. Tämä elokuva kertoo ikääntyvästä homosta, joka kiertää puhumassa siitä miten olla onnellinen ja miten toteuttaa itseään omassa elämässään. Kohuakin hän saa aikaan vähättelemällä AIDSia. Tämäkin on elämänkerrallinen elokuva ja omalla tavallaan jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Naked Civil Servant loppuu. Pidin molemmista hyvin paljon enkä vähiten siksi, että näyttelijänä on sama mies, jolloin jatkuvuus on hyvinkin realistista.

Tämän jälkeen olen metsästänyt videoita, joissa olisi alkuperäisen Mr. Quentin Crispin haastatteluja tai jopa tällainen An evening with Mr. Quentin Crisp taltiointi. Se vähä mitä olen löytänyt, vakuutti minut kahdesta asiasta: 1) An Englishman in New York on hyvin uskollinen oikeille tapahtumille ja 2) minun pitäisi ottaa oppia Mr. Crispistä. Vaikka ehkä omalla tavallaan olenkin tehnyt niin tietämättäni, voisin nyt oppia jotakin tietoisesti. Älykkyydellään ja hauskuudellaan minut on myös vakuuttanut kaksi muuta julkisuuden henkilöä – Oscar Wilde ja Stephen Fry. Uskon, että voin kaikilta kolmelta oppia tärkeitä asioita, jotka antaisivat minun olla kaikessa komeudessani ja kauheudessani Santeri Palin. Ehkä parhaiten minut vakuutti kun kuulin Mr. Crispin suusta sanat: “I’m not just a different – I have always been an outsider: An alien.” Tältä minustakin tuntuu, ainakin Suomessa. Jostain käsittämättömästä syystä ulkomaalaiset ja mielellään isohkot kaupungit viehättävät minua ja tunnen sellaisissa käydessäni voivani olla todella vapaa olemaan mitä olen – ulkopuolinen, erilainen, minä.

Oikea Mr. Quentin Crisp / Kuva sivustolta http://i.telegraph.co.uk/

Jollakin hyvin kierolla tavalla koen jatkavani Mr. Crispin jäljissä, mutta en hänen nuoruutensa aikojen vaan nimenomaan New Yorkin ajan. Käyn protuilla puhumassa Seta-vieraana ja tilaisuudet muistuttavat hieman tällaisia Ilta Mr. Quentin Crispin kanssa -esiintymisiä. Kerron Setan toiminnasta, paikallissetoista, hieman historiasta, avaan termistöä ja sen jälkeen alan kertomaan omasta elämästäni leiriläisten etukäteen tekemien kysymysten johdattelemina. Pääsääntöisesti kysymykset kun kuuluvat “millaista on olla homo?”, “milloin tiesit olevasi homo?”, “kuinka läheisesi ja perheesi suhtautuivat?”, “millaista on tulla kaapista ulos?” ja “oletko sinut itsesi kanssa?”. Mitä muuta voin tehdä, kuin kertoa elämästäni, miten olen kokenut ja vastata noihin kysymyksiin? Olen huomannut olevani hyvinkin avoin näissä vierailuissa – raja menee siinä, että yksityiskohtia seksielämästä en kerro. Tosin, eipä siinä olisi juuri kerrottavaa sillä kokemusta ei ole päässyt kertymään kovinkaan paljoa. Ja näillä näkymin tämä tulee olemaan suhteellisen pysyvä olotila.

Näillä näkymin onkin todennäköistä, että kunhan saan pian alkavan koulun loppuun parin-kolmen vuoden päästä, alan toivottavasti käydä töissä saadakseni rahaa kasaan, jotta pääsisin muuttamaan ulkomaille ja etsimään töitä. Tämän takia aion yrittää päästä myös työharjoitteluun ulkomaille jossain vaiheessa. Kansainvälisyys on hyvä vaihtoehto luoda kontakteja tulevaisuutta varten ja uskon – ei vaan tiedän – että kun pääsen johonkin itselleni sopivaan kaupunkiin (Dublin, Wien, Praha tms.) myös kirjoituslukkoni aukeaa, koska niin käy aina, kun pääsen pois Suomesta. Lappi on tässä kohtaa poikkeus, siellä pystyy kirjoittamaan mutta teksti on hyvin erilaista kuin kaupungeissa syntyvä. Ja lopulta, miksi en toteuttaisi ajatustani jos se tekee minusta onnellisen? Eikö tärkeintä ole juuri oma elämäni, oma onnellisuuteni ja että saan olla oma itseni? Jos vastauksesi on ei, niin kerro toki, miksi olen väärässä.

Elokuvat, Oma elämä, Seksuaalisuus/seksi

Toiveet paremmasta turhia?

0
5. heinäkuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Kirjoitin eilisessä bloggauksessani siitä, miten toivoisin hyväksynnän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan kasvavan niin politiikassa kuin tavallisen kansankin keskuudessa. Meninpä jopa toivomaan, että Kristillisdemokraattien vastustuksesta huolimatta sukupuolineutraali avioliittolaki saataisiin eduskunnan käsittelyyn alkaneella vaalikaudella. Tänään sitten koneelle päästessäni iskee ensimmäisenä eteen uutisointi siitä, miten sukupuolineutraali avioliittolaki on vaikeuksissa. Ennen kuin alan suorilta haukkumaan lakivaliokunnan jäsenistön enemmistöä tietämättömäksi, typeräksi ja kansan tahtoa vastaan toimivaksi oman edun tavoittelijoiksi (ainakaan tämän julkisemmin), niin päätin tehdä hieman taustatutkimusta, jottei kukaan voi sanoa etten tiedä mistä puhun.

Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimii Kokoomuksen Anne Holmlund. Kuten aiemminkin olen maininnut, Kokoomuksen puoluekokous on antanut hyväksyntänsä avioliittolain uudistamiselle, mutta eduskuntaryhmä taas on tyrmännyt ajatuksen. Eikö eduskuntaryhmän tule kuunnella puoluekokouksen mielipiteitä? Mitä taas tulee Holmlundiin, ei hän kotisivuillaan ota missään vaiheessa minkäänlaista kantaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. Hän puhuu vanhuksista, toimeentulon riittävyyden takaamisesta osana nuorten syrjäytymisen ehkäisyä, poliisivoimien ja -määrärahojen takaamisesta sekä Satakunnan kehittämisestä. En kiistä, etteikö varsinkin vanhustenhuolto vaadi huomiota ja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn tulee ehdottomasti kiinnittää huomiota, mutta entä ne ihmisoikeudet ja tasa-arvo? Lisäksi Holmlund kirjoittaa: Kotini ilmapiiri on aina ollut suvaitsevainen ja lämmin. Ihmiset otettiin vastaan ihmisinä ihonväriin, uskontoon tai puoluekantaan katsomatta. Tekisi melkein mieleni vetää johtopäätös, että arvon rouva lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund ei ole pätkän vertaa kiinnostunut kanssaihmistensä tasa-arvoisuudesta, mikäli he ovat seksuaalisessa tai sukupuolisessa marginaalissa.

Varapuheenjohtajana lakivaliokunnassa on Rkp:n Lars-Erik Gästgivars. Ensimmäinen mielikuva, joka minulle tulee Rkp:sta on, että heidän edustajansa tuskin on ensimmäisenä äänestämässä sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. LasseG – kuten kotisivuillaan mainitaan – on erityisen huolissaan vanhuksista, siitä että lapsia ei synny riittävästi huolehtimaan ikääntyvästä kansanjoukosta, yrittäjyyden vähyydestä Suomessa ja – positiivista kyllä – opiskelijoiden asemasta. Vaan löytyykö mistään mainintaa yleisestä tasa-arvosta? Sanotaan, että Gästgivars olisi pienen ihmisen asialla, mutta missään ei ole edes puolta sanaa, joka viittaisi että hän puolustaisi sukupuolineutraalia avioliittoa. Pikemminkin herää päinvastainen kuva, koska hän tuntuu kovasti ylistävän perhettä, näin nettisivuillaan: Meidän on työskenneltävä inhimillisemmän yhteiskunnan puolesta, jossa perheellä on keskeinen rooli. Suomen tulevaisuus on lapsissa ja lapsiperheissä. Ei hänkään sano, etteikö lapsiperhe voisi tarkoittaa perhettä, jossa on kaksi isää tai äitiä, mutta jokin minulle tuo mieleen, että taitaa herra Gästgivars olla tässä asiassa hieman vanhoillinen.

Koska postauksestani tulisi aivan liian pitkä, jos kävisin kaikki lakivaliokunnan jäsenet läpi samoin kuin puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan, valitsen listasta käsiteltäväkseni vain pari, kiinnostavinta henkilöä. Lakivaliokunnan jäsenlista löytyy eduskunnan internetsivuilta.

Keskustan Ari Torniainen kirjoittaa: Uskonto ja kirkko ovat olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa ja elämänmuotoa. Minulle se tarkoittaa elämistä tavallisessa arjessa ja jatkuvaa kasvamista ihmisenä. Suomessa on uskonnonvapaus; erilaiset elämänkatsomukset rakentuvat ajan kuluessa. Kaikilla tulee olla valmius ymmärtää erilaisia maailmankatsomuksia. Aluksi pelästyin, mutta uskonnonvapauden esiin tuominen on plussaa. Näyttääkin siltä, että Torniainen on ensimmäinen jolle voin antaa plus-merkin, sillä hän jatkaa hieman myöhemmin: Arvopohjaani kuuluvat myös ihmisten yhdenvertaisuus ja vastuu lähimmäisistä. Suvaitsevaisuus, välittäminen ja toisten kunnioittaminen kuuluvat jokaiselle. Voisin nyt jälleen kerran nurista sanasta suvaitsevaisuus, mutta en niin tee, sillä vastoin tapojani tahdon kerrankin olla toiveikas. Ja koska viisi valiokunnan jäsentä puolustaa avioliittolain uudistamista, voisin kuvitella Torniaisen olevan yksi noista viidestä.

Perussuomalaisten James Hirvisaaresta minulla ei juuri ole sanottavaa. Julistuksiensa perusteella hän ajaa ihan yhtä jyrkkää linjaa kuin Soini. Hirvisaaren toisena kohtana onkin: 2) Kannatan lujasti länsimaisia ja kristillisen etiikan mukaisia arvoja. Tässä on tietenkin hitunen ristiriitaa jos asiaa ajattelee yhtään tarkemmin. Kristinusko on lähtöisin Lähi-Idästä eikä länsimaista, kuten monesti nykyisin tunnutaan mieltävän. Toki myönnän, että kristinusko on paljon vaikuttanut länsimaisten kulttuurien ja erityisesti eettisten ja moraalisten arvojen kehitykseen, mutta nykyisin näen kristillisyyden ja eritoten katolilaisuuden vain hidastaneen tieteellistä kehitystä. Halusin kuitenkin mainita Hirvisaaren, sillä hän on yksi kolmesta perussuomalaisten edustajasta lakivaliokunnassa. Kokoomuksella on neljä edustajaa, Sdp:lla niin ikään neljä, Keskustalla kaksi ja Kristillisdemokraateilla, Vasemmistoliitolla ja Vihreillä vain yksi kullakin, samoin kuin Rkp:lla tuo Gästgivars.

Vaan sitten, jotta tämä ei olisi pelkkää synkistelyä, haluan hetken keskittyä Jani Toivolaan. Kansalle näyttelijänä tutuksi tullut, avoimesti homo ja nyt uusi vihreä kansanedustaja on minulle mieluinen lakivaliokunnan jäsen. Puoluepoliittisesti en kiistä, ettenkö olisi kevään aikana siirtynyt entistä enemmän kohti Vihreiden vasempaa laitaa, mutta kyse ei ole vain siitä, eikä edes siitä että Toivola on ns. julkihomo. Koko poliittinen agendansa kuulostaa hyvin suurelta osin sellaiselta, jota voisin itsekin ajaa. Oma ongelmani on, että olen enemmän yhden aatteen ja yhden työn mies. Jotta voisi siirtyä seuraavaan projektiin, pitää edellinen saada kunnialla päätökseen ja se ei sovi poliitikon mentaliteettiin, vaan pitää olla monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Toivola kirjoittaa politiikastaan mm. seuraavaa: Haluan, että Suomi tunnettaisiin yhteiskuntamallista, jossa nuoret eivät syrjäydy, maahanmuuttajat integroituvat ja löytävät paikkansa työelämässä, seksuaalivähemmistöt saavuttavat tasa-arvon ja jokaisella kansalaisella on kyky, välineet ja arvomaailma kohdata jokainen, erilainenkin, ihminen. Kenellekään tuskin on epäselvää, että Jani Toivola on ehdottomasti yksi niistä viidestä lakivaliokunnan jäsenestä, jotka ovat sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta äänestämässä.

Toinen eduskunnan ns. julkihomo on tietenkin Oras Tynkkynen, jonka jatkosta eduskunnassa iloitsen. Mutta jos nyt aletaan leikkiä tilastoilla, kuten joskus jopa poliitikoilla on tapana, niin tehdäänpä pieni laskelma. Eduskunnassa on 200 Suomen kansan valitsemaa edustajaa, mutta äänestäessä pitää muistaa, että nykyisellä laskentatavalla ääni eduskuntavaaleissa menee aina ensisijaisesti puolueelle. Noh, sitten toinen fakta: seksuaalivähemmistöjä arvellaan olevan noin 10% väestöstä joista noin puolet ovat homoseksuaaleja (käsittäen siis niin homot kuin lesbotkin). Kärryillä vielä? Jos nyt lasketaan, että homoseksuaaleja olisi tilastollisesti se 5%, olisi homoja eduskunnassa 10 tai jos lasketaan täyden 10% mukaan, olisi seksuaalivähemmistöjen edustajia eduskunnassa 20. Missä he kaikki ovat? Ovatko loput kenties perheellisiä miehiä ja naisia, jotka eivät voi tai kehtaa tulla kaapista ulos? Kuvitellaanko, että menettää äänestäjänsä, jos kesken kauden paljastuukin seksuaalivähemmistön edustajaksi? Ehkä tänä päivänä se toisikin vain lisää äänestäjiä.

On hyvä että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema on päässyt poliittiseen keskusteluun sisälle, mutta toisaalta, yhteiskunta on tässäkin kohtaa Suomessa myöhässä. Jokainen järkevä, ajatteleva ihminen tietää, että keskustelun aika on ohi ja tasa-arvo on laitettava lain silmissä toteutumaan avioliittolain uudistuksella. En enää ymmärrä, miten sukupuolineutraali avioliittolaki voidaan nähdä omantunnonkysymyksenä, koska kyseessä on selkeä tasa-arvo- ja järkikysymys. Meidän vähemmistöjen edustajien pitää vaatia oikeutemme NYT. Ei yksikään asioita oikeasti järjellä ajatteleva ihminen voi kuvitella, että ihmisiä saisi eriarvoistaa seksuaalisen suuntautumisen takia ja että siksi ei tule antaa samoja oikeuksia ja velvollisuuksia kuin mitä valtaväestöllä on. Ex-Mr. Gay Finland Kenneth Liukkonen sanoi tämän päiväisessä haastattelussa: Ehkä ilmapiiri on vähän tiedostavampi, ja jos mietitään sitä, ketkä keskustelevat ja mistä keskustellaan, niin ehkä se on kuitenkin vähän asiallisempaa, vakavampaa. Jääkö se johonkin hömppäviihdetasolle vai tuleeko se aidosti poliittiseen keskusteluun, niin sanoisin, että nyt se on vakavasti poliittisessa keskustelussa jo sisällä. Näin epäilemättä onkin, mutta sanon silti vielä: Tasa-arvo seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille HETI.

Ottaen huomioon Suomen ilmapiirin, alkaa tuntua siltä, että voisin yhtä hyvin ryhtyä katolilaiseksi ja muuttaa Vatikaaniin kuin asua Suomessa. Toiveet paremmasta taitavat siis sittenkin olla turhia.

 

Politiikka, Yhteiskunta

Puhe näkymättömälle ei edistä tasa-arvoa

0
4. heinäkuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Kotimaa uutisoi neljän papin laatimasta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineille pareille. Uutisessa tunnutaan korostavan sitä, että kaikki neljä ovat evankelisluterilaisen kirkon pappeja ja tietenkin tuodaan esille, että kolme heistä kuuluu Yhteys-liikkeen johtokuntaan. Niille joille Yhteys-liike ei ole tuttu, niin pähkinänkuoressa voitaneen sanoa että liike ajaa yli kirkkorajojen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa ja kirkossa. Kuitenkin kerrotaan, että Yhteys-liike ei ole ajamassa sukupuolineutraalia avioliittoa, mikä ei kuitenkaan minusta sovi kuvaan vaan on ristiriitainen liikkeen perusajatuksen kanssa.

Rukous parisuhteensa rekisteröineille on toteutettu piispojen helmikuisen ohjeistuksen mukaan, jossa tehdään selväksi että kyseessä ei ole parisuhteen siunaus vaan heidän puolestaan rukoillaan ja että rukouksen toimittava pappi ei saa osallistua mihinkään sellaiseen, joka voitaisiin nähdä merkkinä liiton siunauksesta tai virallistamisesta. Onko tämä nyt sitten kirkon kädenojennus meille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille? Sanoma kun tuntuisi olevan, että “joo, me hyväksytään teidät, mutta ei teillä saa samoja oikeuksia ja velvollisuuksia olla kuin muilla, koska olette poikkeavia”. Sehän on kuin ojentaisi kepin päässä porkkanaa ja sitten löisikin käsille kepin toisella päällä. Tai kuten Jari Tervo kirjoitti Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan esipuheessa viime vuoden marraskuussa: Kirkko ei siis edelleenkään siunaa eikä vihi homopareja. Kirkko on kuitenkin mielestään ojentanut kätensä homoille. Niin se onkin. Se käsi on tosin nyrkissä. Kirkko kumartuu homojen puoleen lämpimästi hymyillen ja lausuu: “Onneksi olkoon. Te olette melkein ihmisiä.” Toisena tulee mieleen Esko Valtaojan kirjoitus Turun sanomissa 19.10.2010: Kirkon tragedia tiivistyy arkkipiispa Kari Mäkisen perjantaisessa tiedotteessa, jossa hän kertoo olevansa hämmentynyt, että ihmiset eroavat kirkosta homoseksuaalisuuteen liittyvien kysymysten takia. ”Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta, toisia kunnioittaen ja kuunnellen.”

Ei, niin ei ole. Se aika oli ja meni jo kauan aikaa sitten. En kehtaisi enää katsoa homo- ja lesboystäviäni silmiin, jos todella alkaisin ”käydä keskustelua” homoseksuaalisuudesta Päivi Räsäsen kaltaisia ihmisiä ”kunnioittaen ja kuunnellen”. Nyt eletään vuotta 2010 ja kaikki ajattelevat, lähimmäistään rakastavat ihmiset ovat sen keskustelun jo aikapäiviä sitten käyneet.

Mitä minä enää voisin sanoa? Valtaojan kommentointi on parempaa kuin mitä oma kynäni tuottaisi. Myös Tervo kirjoittaa esipuheessaan siitä, miten kirkon ei pidä kuunnella ja keskustella vaan antaa seksuaalivähemmistöille täydet ihmisoikeudet nyt heti. Ongelmahan vain on siinä, että kyse ei ole vain kirkosta vaan maamme lainsäädännöstä, jota nytkin ovat hoitamassa kaiken maailman hakkaraiset, oinoset ja halla-ahot, soineista ja räsäsistä puhumattakaan. Vaikka Tervon ja Valtaojan kommentit ovat viime syksyltä, ne sopivat mielestäni aivan yhtä hyvin tämän hetkiseen tilanteeseen, kun kirkko kovin ylpeänä itsestään ilmoittaa saarnastuolin korkeudestaan, että “kuulkaas homoparit, nyt on oikein rukous teitä varten, kun olette rekisteröineet parisuhteenne. Eikös me ollakin ystävällisiä?”

 

Lyhyt politiikkakatsaus

Sitten toiseen asiaan. Hallitusta muodostettiin pitkään ja vähältä piti ettei homma siirtynyt Jyrki Kataiselta Jutta Urpilaiselle. Tosin monet arvelevat, että nykyinen hallitus ei kestä vaan että olemme pian toisissa vaaleissa. Itse soisin mieluummin tämän hallituksen kestävän kuin näkeväni sen että Timo Soini alkaa muodostaa hallitusta, mikä ainakin gallupien mukaan olisi todennäköistä jos vaalit järjestettäisiin nyt. Tosin minusta tuntuu, että hallitusvastuu olisi edelleen liikaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun nytkin piti jo alkumetreillä jäädä oppositioon, josta on helppo jatkaa haukkumista muiden tehdessä työt ja ottaessa vastuu.

Uudessa hallituksessa on ainakin yksi murheenkryyni, minun silmissäni. Kristillisdemokraatit ja ennen kaikkea Päivi Räsänen sisäasiainministerinä. Tämänkään mielipiteeni kanssa en ole yksin, vaan Setan puheenjohtaja Outi Hannula sanoo Setan tiedotteessa olevansa huolissaan siitä, sitoutuuko Räsänen hallitusohjelmaan. Hallitusohjelman alkupuolella sanotaan: Suomessa kaikki ovat saman arvoisia —seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä riippumatta. Sisäasiainministerinä Räsänen joutuu ottamaan kantaa mm. viharikoksiin ja tämä jos mikä on huolestuttavaa, sillä hän suhtautui viime vuoden Priden kaasuiskuun liian ymmärtäväisesti. Onko Kristillisdemokraateista tulossa Räsäsen johdolla konservatiivi-kristillisen lisäksi äärioikeistolainen? Minusta se ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta.

Odotankin mielenkiinnolla, miten käy tällä hallituskaudella sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa. Ensin kuullaan huhuja, että olisi sovittu että lakialoite tuodaan oikeusministeriön avustuksella eduskuntaan ja vieläpä Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen ja Vihreiden Ville Niinistön tuella. Tämä ei sinällään yllätä, kuten ei sekään, että Päivi Räsäsen mielestä tällaista sopimusta ei olisi tehty – varsinkaan hänen selkänsä takana. Toivon vain, että tuo lakialoite saataisiin eduskuntaan vaikkei se hallituksen ohjelmassa olekaan. Mikäli muistini ei vallan petä, pitäisi pienen enemmistön uusista kansanedustajista kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Tosin hallituskin on vain lievällä enemmistöllä edustettuna.

Toivon kovasti, että näkisin kotimaani ilmapiirin muuttuvan hyväksyvämpään suuntaan lähitulevaisuudessa. Koska pelkkä poliittisen ilmapiirin muutos ei riitä, olen edelleen – ja ehkä jopa entistä enemmän – sitä mieltä että valtio ja kirkko tulisi erottaa toisistaan. Kuten olen ennenkin sanonut, silloin kirkko saisi pitää oppinsa juuri niin tiukkoina kuin haluavat. Ei minua haittaa se, että kirkon opit mahdollisesti jopa tiukentuisivat takaisin vanhoillisempaan suuntaan, jos sellainen olisi kirkon päättäjien mielestä oikea suuntaus. Silloin ei tarvitsisi myöskään taistella siitä, pitääkö kirkon siunata samaa sukupuolta olevien liitto jos ja kun sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan. Vielä parempaa olisi, että kirkolla ei olisi enää oikeutta viralliseen avioliittoon vihkimiseen vaan ainoastaan avioliiton siunaaminen, jotta saataisiin voimaan todellinen, tasa-arvoinen avioliittolaki ja -käytäntö.

Mitä tulee toiveeseeni Suomen ilmapiirin muuttumisesta hyväksyvämmäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, tulee työtä tehdä ruohonjuuritasolla ja saada ihmisille, sille tavalliselle kansalle lisätietoa asioista sen sijaan, että edelleen täytyy törmätä ihmisiin, jotka sokeasti uskovat asioihin, joita ei voida millään tapaa todistaa tai todentaa. Tieto ei lisää tuskaa ainakaan tässä tapauksessa vaan tietämättömyys on pahin vihollisemme. Siksi minä haluan tehdä edes sen pienen osuuden, jonka vain voin tietoa jakaakseni ja saadakseni ihmiset paremmin ymmärtämään, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista puhuminen on tarpeen niin kauan kuin emme lain silmissä ole tasa-arvoisia. Siksipä menenkin taas tulevana torstaina (7.7.) protulle Seta-vieraaksi.

Kirkko/uskonto, Politiikka, Seksuaalisuus/seksi, Seta, Yhteiskunta

Lyhyesti, mutta hyvillä mielin.

1
13. toukokuuta, 2011 kirjoittanut Santeri Palin

Olen aloittanut useita blogitekstejä eri aiheista, joita en sitten koskaan ole saanut valmiiksi. En edes ole tallentanut kaikkien alkuja, joten osa ajatuksista on kadonnut sen siliän tien. Nytkin tilanne on se, että aiheita olisi useita, mutta onko mitään järkeä kirjoittaa samaan bloggaukseen useasta eri aiheesta? Eikö se tee blogista entistä sekaisemman? Mutta ei kai siinäkään ole järkeä, että kirjoittaa samana päivänä useita bloggauksia, eihän siinä pysy itsekään perässä. Yksi vaihtoehto on tietenkin hajauttaa tekstejä aiheen mukaan eri sivuille eli esimerkiksi poliittisille teksteille oma sivu, uskontoon liittyville oma ja henkilökohtaiseen elämään liittyville omansa. En vain koe sitä kovinkaan järkevänä tapana, se ei palvele blogin tarkoitusta. Ehkäpä siis yritän käsitellä vain lyhyesti niitä aiheita, jotka ovat nyt minulle päällimmäisiä.

Kronologisesti vanhin aiheeni josta olen palavasti halunnut kirjoittaa edes muutaman sanan käsittelee oikeustajuani ja viime kesän Helsinki Pride marssin kaasuiskun tuomioita. Oikeustajuani loukkaa syvästi se, että tuomio ei ollut ehdoton ja mielestäni vahingonkorvaussummatkin jäivät liian pieniksi. Pyhä Eru sentään, pahoinpitelysyytteitä oli yli 80 ja joukossa lapsia ja nuoria. Rattijuopumuksesta ja liikenteen törkeästä vaarantamisestakin saa helposti 60 päivää vankeutta joka voidaan muuttaa 60h yhdyskuntapalvelua. Loukkaannuin tuosta tuomiosta.

Toinen aihe onkin paljon ajankohtaisempi, aiheesta uutisoitiin eilen. Perussuomalaiset jäävät oppositioon Portugali-kysymyksen takia, koska katsovat että vakausrakenne tulee viemään entistä lähemmäs EU:n liittovaltiota. Portugalista kynnyskysymyksen tekeminen oli minulle selvä merkki siitä, että Persut eivät tule olemaan hallituksessa ja vähääkään politiikkaa seuranneet tiesivät jo vaalien aikaan, että Suomi ei voi noin vain jättäytyä pois tilanteesta. Niinpä Soinin ja Persujen kynnyskysymys takasi oppositiopaikan ja kuten kaikki tietävät, sivusta on hyvä huudella. Kannattajat voivat sanoa, että takkia ei käännetty ja tämä saattaa jopa lisätä Persujen ja eritoten Soinin kannatusta. Mutta ennakoiko tämä sitä, että saamme seuraavaksi Perussuomalaisen presidentin? Siinä vaiheessa olen totta totisesti tyytyväinen presidentin valtaoikeuksien karsimisesta, vaikka pääsääntöisesti olenkin vastustanut liiallista keulakuvaksi muuttamista, kyllä presidentillä valtaakin tulee olla.

Uusin uutinen SETAlta kertoo, että transvestiittien sairausleima on päätetty poistaa. Sanon vain, että jo oli aikakin. Ehkä Suomi sittenkin muuttuu osaltaan paremmaksi paikaksi elää, vaikka kuuluisikin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.

Päivän henkilökohtaisesti suurin uutinen on kuitenkin se, että sain opiskelupaikan Kiipulan koulutus- ja kuntoutuskeskuksesta. Elämällä on pitkästä aikaa selkeä suunta ja opiskeluissa otetaan huomioon niin fyysiset kuin psyykkisetkin erityistarpeet. Koulutus on kolmivuotinen, mutta uskoisin selviäväni siitä nopeammin, koska minulla kuitenkin on lukio suoritettuna, joten hyväksiluvut selvitetään heti opintojen alussa. Liiketalouden perustutkinto eli minusta tulee merkonomi ja suoritan talous- ja hallintopuolen koulutuksen. Pieni uutinen on suuresti sekoittanut pienen pään, sillä olen jo ehtinyt katsella ammatti- ja tutkintosormuksia, valmistujaislakkeja ja myöskin kansainvälisyysvaihtoehtoja eli josko sitä pääsisi vaikka vain muutamaksi viikoksi suorittamaan vaikkapa työharjoittelua ulkomaille jossakin vaiheessa. Uskoisin myös löytäväni itseni ennemmin tai myöhemmin oppilaskunnan hallituksesta. Myös ammattiliittoon ja opiskelijaliittoon liittymiset ovat jo ehtineet pyöriä mielessä.

Protuleirin suunnittelu on edennyt hyvin, viikon kuluttua tiimitapaaminen ja kolmen viikon kuluttua sunnuntaina alkaakin jo leiri. Tässä on siis monia syitä olla innoissaan ja hyvällä tuulella. Mikä mielenkiintoisinta, olen löytänyt mielihyväkeskukseni ja siinä alkaa olla toiminnan merkkejä. Olen siis ihan todellisesti toipumaan päin pahimmasta masennuksesta. Takapakkia saattaa tulla, mutta pääasia on, että tiedostan kykeneväni etenemään elämässäni. Vielä on pitkä matkaa täydelliseen toipumiseen, mutta oikealla tiellä ollaan. Henkilökohtaisesti uskon, että osasyy on myös siinä, että voin fyysisestikin hieman paremmin – olen saanut kahdeksan kiloa pois rasittamasta niveliä ja selkää.

Aurinkoista kevään jatkoa.

Oma elämä, Politiikka, Protu, Seta, Yhteiskunta

Yksilön korostamisen haitat

0
14. huhtikuuta, 2011 kirjoittanut Vesa Piittinen

Tähän alkuun huomautus: tämä on vierailevan kirjoittajan kynänjälkeä.

Nykyisin hyvin monet asuvat yksin. Yksiössä. Miksi?

Joku on joskus keksinyt, että yksilö on hyvä juttu. On tosi tärkeää, että päättää itse kaikista asioista ja omaa aikaa ja rauhaa on haluttaessa vaikka millä mitalla. Tienaa itse kaikki rahasi ja ole oman itsesi herra. “Siivellä eläminen” taas on helvetin paska juttu, eihän siitä ole kenellekään mitään hyötyä!

Yksin asumisen suurin haittapuoli on kuitenkin sen puutteet sosiaalisuudessa. Ainut tapa pitää yllä sosiaalista elämää on viettää kaupunkielämää ulkona, mennä ulos shoppailemaan, kahville, baariin, terassille, klubille ja näin pois päin, käytännöllisesti katsoen usein mennään tuhlaamaan rahaa. Omalla kohdallani näin ei tule tehtyä, koska en ole tähän tapaan sosiaalinen ihminen. Pystyn elämään normaalia perhe-elämää, mutta tällä hetkellä moinen ei ainakaan vielä ole kohdallani mahdollista, vaikka olenkin parisuhteessa. Sama pätee silti moniin muihinkin, koska sinkkuja on paljon eivätkä he kaikki varmasti ole ulosmenevää sorttia.

Tämä on suuri puute yhteiskunnassa, koska tällöin kiittämisen ja arvostamisen kulttuuri puuttuu kokonaan. En voi henkilökohtaisesti sanoa ruuan tekijälle kiitosta siitä, että hän on ruuan minulle tuottanut. Käyn kaupassa tai ravintolassa, ostan, syön pois. Kassalla kiitos on menettänyt merkityksensä, koska se on liukuhihnatyötä. Se sanotaan vain, koska niin kuuluu sanoa – tavan vuoksi. Nyt yksin eläessä en voi kiittää ketään tiskaamisesta, siivoamisesta, pyykkäämisestä, eikä kukaan vastavuoroisesti tee näin minun suuntaani. Näitä asioita on pakko tehdä pitääkseen asuntonsa järkevässä kunnossa, mutta kun ne tekee vain itselleen, ei näillä ole minkäänlaista sosiaalista arvoa.

Taloudellinen kuormitus on valtavaa. Minua ei useinkaan huvita tehdä ruokaa vain itselleni, tai sitten en vain yksinkertaisesti jaksa. Valtaosan syömästäni ruuasta on tehnyt joku toinen, mikä tarkoittaa myös että maksan ruuastani varsin paljon. Tämä ei toki ole huono juttu muuten kuin taloudellisesti, koska esimerkiksi työpaikkaruokailu tarkoittaa minulle vaihtelevampaa ja rikkaampaa ruokaa kuin mitä itselleni tekisin. Ruoka on kuitenkin vain yksi esimerkki. Maksan myös asumisestani paljon, suhteellisesti verraten valtavasti enemmän kuin jos taloudessa olisi kaksi työssäkäyvää. Sähköstä ja netistäkin maksan erikseen. Itseasiassa minulla on kaksi nettiä, koska langaton tilttaa kaltaiseni tehokäyttäjän käytössä tämän tästä. Näiden lisäksi tv-maksukin pitäisi maksaa ja ajatella jos pitäisi kulkea jollakin polttoainetta kuluttavalla kulkupelillä työmatkaa…

Vedetäänpä tämä nyt sitten isompaan perspektiiviin. Tämmöinen määrä kulutusta iskee yksineläjiin, joista valtaosa ei tienaa mitään merkittäviä summia. Monet ovat jopa työttömiä. Siitä huolimatta raha kyllä löytää aina tiensä jollekulle, joka tienaa enemmän kuin oikeastaan tarvitsisi. Samaan aikaan monilla yksineläjillä on käytännössä puutetta sosiaalisuudesta. Vaikka osa pystyykin pitämään yllä sosiaalista elämää kaveripiissä ja käymällä ulkona, ei se millään ole kaikille mahdollista. Me ihmiset kun olemme kaikki vähän erilaisia.

Tästä kaikesta johtuen olen tullut siihen johtopäätökseen, että ensin Vihreiden ja nyt myös Vasemmistoliiton ajama perustulo olisi erittäin kohtuullinen järjestely. Jos meitä vaaditaan elämään yksin ja yksilöinä, ja siten korkeintaan parin muodostamana perheenä, niin turvataan sitten edes elämisen perusedellytykset, varsinkin jos elinkustannuksia pidetään tällä tavoin eriteltynä. Yhdessä eläminen on aina edullisempaa ja tarjoaa paremmat sosiaalisen kanssakäymisen edellytykset, mutta yhteiskunta ajaa elämistä yhteisön sijasta yksilö- ja parikeskeiseen elämiseen. Tämän lisäksi rahan tienaamisesta on tehty pakollista, mikä vie ihmiset käyttämään suuren osan ajasta työpaikalla (jonka työympäristön sosiaalisuus ei koskaan korvaa kodin yhteiseloa) tai toimettomiksi työttömiksi. Yksinelävä toimettomuus ilman sosiaalista tukea ja toimeentulopaineilla on tehokas tapa saada aikaan masennusvyöry. Ja yhteiskunnan rahaa palaa.

Politiikka, Vierasartikkeli, Yhteiskunta