Kohua herättänyt Kaarina Hazardin kolumni osui ja upposi. Suurin osa kolumnia kommentoineista ovat sitä mieltä, ettei Tony Halme ansaitse tuollaisia sanakäänteitä osakseen, kuin mitä Hazard käyttää. Tässä nousee esiin suuri suomalainen tapa: kuolleesta ei saa puhua pahaa. Toki, pahan puhuminen harvoin on oikeutettua jos koskaan, mutta Hazardia arvostelleet ovat unohtaneet kaksi seikkaa. 1) Hazard ei puhu pahaa kuolleesta vaan kertoo vain miten asiat olivat ja 2) Hazardin kolumni arvostelee selvästi median tapaa käsitellä kuolleita julkiksia (tässä tapauksessa Halmetta) eikä Halmeen elämäntapoja tai -valintoja.

Hazard osui siinä mielessä arkaan paikkaan, että kuolleista puhuminen edes paheksuvalla äänensävyllä on Suomessa ja suomalaisuudessa vahvasti hiljaisesti kielletty. Eräänlainen kirjoittamaton, yleiskansallinen sääntö, joka opitaan äidinmaidosta ja isän nahkaremmistä. Siitä jos poikkeaa, kuulut yhteisön hylkiöihin, sinulle ei enää puhuta ja katsotaan karsaasti. Näin ainakin vielä 1990-luvun suomalaisissa pikkukylissä. Itseäni on aina ihmetyttänyt, että onko totuus vähempi arvoinen asia kuin kuolleen kunnioittaminen. Ja miksi kuollutta ihmistä pitäisi kunnioittaa, muuta kuin niiden saavutusten kautta, jotka hän on eläessään tehnyt? Ei kuolemassa ole mitään ihmeellistä tai kunnioitettavaa, sillä se tapahtuu meille kaikille. Jokainen meistä kuolee joskus, eikä kuolema siis siksi ole mitenkään kunnioitettava tai arvostettava saavutus. En paheksu kuolleiden muistamista ja kynttilöiden viemistä haudoille, päinvastoin. Kuolleita ei pitäisi mielestäni unohtaa, sillä heidän elämänsä saattaa opettaa meille vielä paljon sen jälkeenkin kun tuo elämä on tullut tiensä päähän. Mutta kuolleiden nostaminen jalustalle, hyssyttely että “ei saa sanoa noin kuolleesta” ja kaikenlainen totuudenpuhujien paheksentu on raivostuttavaa ja iljettävää. Jos ihminen oli ikävä eläessään, niin ei hän kuoltuaan ole sen parempi. Niin makaa kuin petaa ja jokainen on itse vastuussa siitä, millaisena hänet kuolemansa jälkeen muistetaan. Vai haluaako joku nostaa Hitlerin ja Stalinin maailman hienoimmiksi johtajiksi, koska he ovat kuolleet?

Kärjistän varmastikin asioita, mutta niin pitääkin. Olen lopen kyllästynyt ihmisiin, joka asettavat hyvät tavat ja kauniit puheet totuuden edelle. Jos joku kuollut sukulaiseni on ollut eläessään inhottava määräilijä, läheistensä kiusaaja, niin ei kai minun tarvitse ylistää, miten itsevarma ihminen hän on ollut? Valkoiset valheet ja pienet kaunistelut vainajan lähimpien yhteydessä on sallittu, mutta viimeistään aikaa myöten pitää ymmärtää, että kaikki eivät pidä kaikista. Suomessa vain vainajista ei puhuta. Vain muistelutilaisuudessa ja sitten unohdetaan. Onko sekään sitten parempi vaihtoehto, kuin totuuden puhuminen, oli totuus miten ruma tahansa? Mene ja tiedä.

Kuoltuani minusta saa sanoa mitä ikinä haluatte. Elossa ollessani saatte sanoa minusta mitä haluatte. Eniten toivon, että saan rehellisiä mielipiteitä, jotta voisin eläessäni pyrkiä olemaan parempi ihminen. Arkussa sillä ei ole enää merkitystä.

Velhon oma karvaturri, kaksivuotias Pipsa, jonka nimi muuttunee Pippiniksi tai ihan vain Pip’si. Pip edustaa Lapin porokoiran ja kultaisen noutajan ihanneluontoista seropia. Tässä alkaa arki muuttua.

Huomaan kirjoittavani aivan liian vähän. Välillä onnistun jopa unohtamaan blogini olemassa olon ja siksi päivityksiä ei juurikaan näy eikä kuulu. Tietenkin nykyisin tilanteeseen vaikuttaa myös se, että olen maailmanlaajuisesta taloustaantumasta huolimatta onnistunut saamaan työpaikan. Nähdäkseni se on verrattain hyvä saavutus, sillä minullahan ei ole mitään ammatillista koulutusta ja työkokemuskin on hieman hajanainen. Siitäkin huolimatta onnistuin puhumaan itseni Sonera Pisteen myyntiharjoittelijaksi kahdeksan kuukauden sopimuksella. Eli töitä on ainakin syyskuun loppuun asti ja jos osoittaudun hyväksi myyjäksi, saan jatkosopimuksen.

Sukututkimukseni on hieman jäänyt, sillä pitäisi tehdä reissu Ypäjän suuntaan, mutta en tiedä, miten kirkonkirjojen tutkiminen tarkalleen onnistuisi ja mistä pitäisi lähteä liikkeelle. Jos sukutarina pitää paikkansa ja suoraan ylenevässä polvessa olisi herastuomari, luulisi siitä jotain tietoja jostakin löytyvän. Tiedä sitten, olisiko Kansallisarkistosta jotakin apua. Neuvoja ja vihjeitä otetaan mielellään vastaan.

Selkä on jälleen kiukutellut hieman tavanomaista ikävemmin. Verikokeet eivät kertoneet mitään uutta, mutta tilannetta seurataan. Pitäisi omalääkärille varata aika ja keskustella mahdollisesta lääkityksen vaihdosta tuosta Arcoxiasta hieman vahvempaan eli käytännössä menen kysymään mielipidettä siitä, josko saisin reseptin Tramaliin. Lihasrelaksantti ja kipulääke Panacod auttavat vain lähinnä unen saannissa. Nyt olen sairaslomalla, mutta maanantaina on tarkoitus taas aloittaa arkinen aherrus. Mikäli olen edelleen siinä kunnossa, että tarvitsen kävelykeppiä, niin sittenpähän on asiakkailla ihmettelemistä. Tuo ainakin persoonallisen leiman.

Edellisen päivitykseni jälkeen on tapahtunut paljon, ainakin jos asiaa miettii yleismaailmallisella tasolla. Barack Obama aloitti Amerikan Yhdysvaltojen presidenttinä ja odotukset ovat kovat. Viisaana miehenä Obama on luvannut muutoksia, mutta pitkällä aikavälillä. Eihän Roomakaan päivässä rakennettu. Maailmanlaajuinen taloustaantuma, Irakin sota, ympäristöongelmat ja Afganistanin konflikti ovat ehkäpä ne eniten maailmalla uutisoidut asiat, mutta toki presidentti Obamalla on muutakin työsarkaa. Yhdysvaltojen terveydenhoitojärjestelmä vaatisi korjaamista, köyhyyteen tulisi puuttua enkä ole valmis kehumaan heidän opetusjärjestelmäänsäkään.

Konnun perustajaan Vesa Piittiseen otettiin yhteyttä Yle X:n taholta ja lopulta kävi niin, että minä päädyin Pasilaan Ylen studioille haastateltavaksi. Haastattelu lähetettiin torstaina 26.2. klo 12:20 ja on nyt kuunneltavissa Yle Areenalta. Oli mukavaa kulkea Pasilassa viitta päällä. Osa ihmisistä ei kiinnittänyt mitään huomiota, kun taas osa tuijotti häpeilemättä. Harmi ettei ollut kunnollista sauvaa mukana, olisi ollut vielä hauskempaa. Haastattelussa kerron rakkaasta faniesineestä, joka tietenkin minun kohdallani on piippu. Tahtoisin laajentaa vähäistä piippukokoelmaani, sillä käyttöpiippuja minulla on kovin vähän. Kun kevät tästä etenee ja ilmat alkavat lämmetä, saatan hyvinkin kirjoittaa näitä tekstejäni parvekkeella ollessani. Piippu on ehkä työläs, mutta sen arvoinen, sillä kaikkine kommervenkkeineen piippujen kunnossapito, huolto ja polttelu on varsin meditatiivista. Pitää pysähtyä ja keskittyä siihen mitä tekee, kunnes savun hiljaksiin kohotessa pääsee rentoutumaan ja antaa ajatusten lentää.

Olen laajentanut elokuvakokoelmaani muutamilla tarkoin valituilla ostoksilla. Näihin kuuluvat Helen Mirrenin ja Jeremy Ironsin tähdittämä HBO:n Elisabeth I:stä kertova kaksiosainen sarja, niinikään Helen Mirrenin The Queen (Elisabeth II) sekä Bob Dylanista kertova I’m not there, jonka näin elokuvateatterissa ja johon ihastuin täysin. Cate Blanchett, Heath Ledger, Christian Bale ja muut tekevät hienoja roolisuorituksia. Saatte jossain kohtaa luettavaksenne arvioitani näistä elokuvista. Lisäksi olen hankkinut dvd-valikoimiini BBC:n 1980-luvun lopulla tekemät Narnian tarinat, joista olen ehtinyt katsoa vasta Velhon ja Leijonan.

Otin vihdoin käyttööni nuo kaksi omistamaani mustekynää ja kirjoitin ensimmäisen kirjeeni aidolla mustekynällä kalligrafiapaperille. Sellaisella kirjoittaminen on mukavaa ja jotenkin käsialani näytti paremmalta. Toistaiseksi se koskee vain satunnaisia kirjaimia, mutta kuten ennenkin olen todennut, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Ja uskoisin, että minulla on ystäviä ja tuttuja, jotka arvostavat oikeaa kirjettä, sen sijaan että kuulumisia aina vaihdettaisiin messengerin, ircin tai facebookin kautta. Itse ainakin pidän siitä, että saan kortteja tai kirjeitä. Kirjeet vain tuntuvat olevan katoavaa perinnettä. Pelkään näkeväni sen päivän, jolloin nuoriso ei enää osaa kirjoittaa perinteistä kirjettä tai että ylipäätään kynällä kirjoittaminen muuttuisi harvinaiseksi taidoksi.

En lupaa kirjoittaa useammin, sillä en halua antaa lupauksia, joita en voi pitää. Mutta koska maaliskuussa on tarkoitus aloittaa blogin pitäminen Konnussa, tulee tämäkin blogi väistämättä mieleen. Toivoisin voivani seuraavalla kerralla pureutuvani hieman yksityiskohtaisemmin mieltäni askarruttaviin asioihin. Eräs ystäväni on sanonut, että kyselyikä on koko ikä ja olen vahvasti samaa mieltä nykyisin. Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Presidentti Martti Ahtisaari vastaanotti Alfred Nobelin testamentilla säädetyn Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa. Testamentin mukaan palkinto tulisi antaa menneen vuoden saavutuksista. Komitean mukaan vuonna 2008 ei tapahtunut mitään merkittävää, joten palkinto päätettiin antaa Ahtisaarelle yli kolme vuosikymmentä kestäneestä rauhantyöstä. Alexander Stubb sanoi, että tämän jälkeen Suomi-brändiä miettivää tahoa ei tarvita. Hän on väärässä. Ahtisaaren saama palkinto on ennen kaikkea henkilökohtainen, hänen omista ansioistaan johtuva, eikä Suomen kansan palkinto. Samoin kuin Euroviisuvoitto Kreikassa ei ollut Suomen kansan voitto, vaan Tomi Putaansuun luotsaaman hirviöyhtyeen, Lordin, voitto.

Onko meillä alemmuuskompleksi, kun kaikki pitää koittaa kääntää kansan voitoksi? Onko omatuntomme huono, koemmeko olevamme huonompia kuin muiden maiden asukkaat? Jos emme, niin en ymmärrä tuota meteliä Euroviisuvoitosta tai Ahtisaaren Nobel-palkinnosta. Miksi minulla olisi syytä röyhistää rintaa, jos joku minulle tuntematon maanmieheni saavuttaa henkilökohtaisessa elämässään jotakin suurta? Eihän kukaan minun rinnallani huokaise henkilökohtaisista pettymyksistä tai kerro, miten pahalta koko Suomen kansasta tuntuu, kun Finlandia-palkinto ei osunutkaan kohdalleni palvelukustanteeni ansiosta.

Itselleni palkinnot ovat nykyisin vain tyhjiä kunniakirjoja. Toki rahapalkinto olisi mukava, mutta ei siitä kuitenkaan jää jäljelle kuin kunniakirja ja ehkä mitali. Lapsena olisin halunnut edes joskus voittaa jotakin, hiihtokilpailun tai maastojuoksun. Minusta ei kuitenkaan koskaan ollut siihen, koska kannustusta ei ollut. Vaihdoin harrastuksia, joskus niitä ei ollut ollenkaan. Mitä olisi jäänyt käteen, jos olisin joskus voittanut jotakin? Hetkellinen hyvä mieli ja vuosiksi hyllyyn unohtunut palkintolusikka, joita on kolmetoista tusinassa maailmalla.

En ansaitse mitään, mutta tekee pahaa nähdä, miten ihmiset yrittävät hyötyä muiden hyvinvoinnista tai menestymisestä. Monesti voisimme itse tehdä asioille jotakin, sen sijaan että odottaisimme kuun tulevan taivaalta takiamme.

Minulle paras palkinto on hyvät ystävät, katto pään päällä sekä ruokaa elämiseen  + jotain pientä ekstraa silloin tällöin. Hectorin sanoin:

“Saattaa olla, etten valmiiksi mä mitään saa
taivaanrantaa maalaten -
oon silti saanut lähes kaiken, millä täyttää sydämen:
oon lähes onnellinen mies!“

Aamulehden haastattelussa – jota on sittemmin lainattu ainakin Hesariin ja Iltalehteen – psykologi Jaana Haapasalo toteaa, että “Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline.” Aamulehden sivuilla aiheesta on syntynyt keskustelua, samoin muualla. Jokaisella julkisuuteen tulevalla lausunnolla on aina kannattajia ja vastustajia, harvoin sitä koko kansa nyökyttelee yhtenä miehenä jonkin lausahduksen viisaudelle. Näin varmasti tässäkin tapauksessa erimielisyyksiä löytyy, vaikka minun itseni onkin äärimmäisen vaikeaa ellei jopa mahdotonta ymmärtää niitä, joiden mielestä Haapasalo on oikeassa.

Metsästämisessä on harvoin, jos koskaan kyse vain kinnostuksesta aseisiin, sillä silloinhan rata-ammunnan ja aseiden keräilyn pitäisi riittää. Moni metsästäjä on kiinnostunut aseistaan riittävästi pitääkseen ne kunnossa ja turvallisina, mutta asefriikkiydestä tuskin voi puhua. Metsästäminen on paljon muuta: luonnossa kulkemista, leiritulia, sosiaalista kanssakäymistä muiden harrastajien kanssa, luonnon näkemistä ja riistanhoitoa. Ehkä kaikkein eniten vastustus Haapasalon lausuntoa kohtaan minulla nousee juuri siitä, että siinä peilautuu vain koulusurmat sekä ne perheväkivaltaisuudet, jotka suoritetaan ampuma-aseilla. Rata-ammuntaa minä en ymmärrä paitsi silloin, kun testataan aseen kuntoa ja tähtäystä ja harjoittelumielessä ennen metsälle lähtemistä.

Riistanhoito on suurin yksittäinen kysymys, joka nousee mieleeni arvon kriminaalipsykologian dosentti Haapasalon sanomisista. Entäs sitten, kun metsästys kielletään aseiden väärinkäytön pelossa? Ei yhteiskunnalla ole varaa kouluttaa vain muutamia ihmisiä huolehtimaan koko Suomen riistanhoidosta. Ilman metsästystä hirvi- ja peurakannat kasvaisivat huimasti, jolloin myös liikenneonnettomuuksia tapahtuisi huomattavasti enemmän ja siihen liittyvät kuolemat lisääntyisivät. Suomessa ei ole riittävän vahvaa petokantaa – jota sitäkin tarkkaillaan ja pidetään jotenkuten kurissa metsästyksellä – joka korvaisi metsästäjien puutteen. Enkä ole valmis uskomaan tuon petokannan riittävään kasvuun samalla vauhdilla verrattuna hirvieläimiin. Haapasalo “…muistuttaa, että esimerkiksi metsästyksessä ampumisen tarkoitus on aina eläinten surmaaminen. Nykyisin se ei ole tarpeen hengissä säilymisen takia.”  Haapasalon käyttämä termi surmaaminen särähtää korvaani varsin pahasti. Metsästäjät eivät surmaa eläimiä vaan tappavat niitä. Jo lakitermistö määrittelee nuo kaksi termiä eri tavoin. Lisäksi metsästäjät käyttävät tappamistaan eläimistä saatavat tuotteet melko pitkälti. Nykyisessä tuotantoyhteiskunnassa metsästys ei ehkä ole tarpeen hengissä pysymisen takia, mutta asiaa voisi tietysti kysyä niiltä, jotka ovat kuolleet esimerkiksi hirvikolarissa.

Metsästys on nähdäkseni terveellinen harrastus. Siinä oppii tuntemaan luontoa eläimistä kasvustoon, oppii kunnioittamaan luontoa eri tavoin kuin betoniviidakossa kasvaneet ihmiset. Aseen käsittely ei ole mitään korkealentoista tiedettä, vaan sen opettelu opettaa myös elämän kunnioittamiseen. Turhaan ei pidä ampua, eikä milloinkaan toista ihmistä kohti. Kaikkein pienimpiä lapsia ei tietenkään voi metsälle viedä, mutta jos teini-ikään ehtinyt poika on isänsä kanssa vielä hyvissä väleissä, niin en näe mitään syytä, mikseivät isä ja poika voisi lähteä metsälle ja tuoda vähän vaihtelua ruokapöytään. Tunnen monia perheitä, joissa ainakin isät metsästävät, enkä ole nähnyt minkäänlaisia ongelmia. Joku voisi sanoa, että ne peitellään hyvin, mutta kyllä asehulluus näkyisi pidemmän päälle päällekin päin. Kun ihminen on päättänyt syystä tai toisesta tappaa perheensä/koulutoverinsa/seurustelukumppaninsa/jonkun, niin aina siihen keino löytyy. Haapasalon kommentit tuntuvat olevan lähinnä Jokelan ja Kauhajoen sekä Oulun tapahtumien valossa äänten kalasteluksi vielä ennen kunnallisvaalien varsinaista äänestyspäivää, sillä kävi ilmi että hän on kunnallisvaaliehdokas. Paha vain, että taitaa suuri osa kehä III ulkopuolella asujista olla erimieltä Haapasalon kanssa.

En kiistä toteamusta siitä, että suurin osa ampuma-aseilla tehdyistä henkirikoksista olisi juuri miesten tekemiä, koska näin asia varmasti onkin, eikä tilastojen valossa muuta voitaisi väittääkään. Tämän valossa voisi kuitenkin laatia listan eri käyttötarkoituksiin tehdyistä välineistä, joita voidaan kuitenkin käyttää myös toisen elävän olennon vahingoittamiseen tai jopa tappamiseen. Ensimmäisenä listalla olisi varmaankin kirveet, vesurit sekä erilaiset veitset ja puukot. Sahallakin voi tappaa. Samoin jääkiekkomailoilla, kävelykepeillä, kaulahuiveilla, rengasraudoilla, millä tahansa lasi- tai posliiniesineellä, kengännauhoilla, vöillä, tyynyillä (miksei myös siis peitoilla)…lista lienee loputon, pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Se että ampuma-aseet on tarkoitettu ampumiseen ja sitä myöten metsästyksen kyseessä ollessa eläimen tappamiseen, ei ole mielestäni oikeutus niiden totaalikieltoon. Mutta en kuitenkaan kannata täysvapautta, aselupajärjestelmä pitää olla olemassa ja sitä tulee valvoa. Salametsästäjät ovat myös ongelma, johon en kuitenkaan nyt tässä puutu.

Ja jos aseen käsittely pitäisi kieltää, niin mitä tehdään Suomen Puolustusvoimille? Tahtoisin nähdä Haapasalon nenätysten kenraaliemme kanssa ehdottamassa, että armeija luopuisi aseista koska se vääristää nuorten miesten mieliä.

Niinpä niin. Piti aloittaa edes näennäisesti fiksun blogin pitäminen, mutta kuinkas sitten kävikään. Päivityksiä tippuu harvoin jos ollenkaan ja sisältökin voisi olla parempaa. Kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa tai ainakin vaikeampaa kuin vain oleminen. Uutisaiheita kyllä on, joita voisi kommentoida, mutta toisaalta, miksi sanoa jokin, minkä muut ovat sanoneet ennen minua? Omat mielipiteeni tai ajatukseni eivät ole riittävän omalaatuisia vaan pikemminkin tasapaksuja, eikä niiden avulla onnistu edes kärjistäminen. Olenko siis ajatuksiltani vain keskiluokkainen, joka toivoisi olevansa enemmän?

Kirjoittamisen vaikeus on muutakin kuin blogin kirjoittamisen vaikeutta. En ole kuukausiin kirjoittanut ainuttakaan uutta runoa. Ei vain ole mitään sanottavaa. Tai sitten en ole ottanut itselleni kylliksi aikaa. Ehkä pitäisi siirtyä parvekkeelle, täytellä ja sytytellä piippu ja katsella maailmaa, kynä ja kirja valmiina inspiraation varalta. Sanotaan, että kirjoittaja kirjoittaa aina enemmän tai vähemmän omasta elämästään, joten ehkä se että elän tällä hetkellä eräänlaisessa tyvenessä – suvantokohdassa – aiheuttaa sen, ettei ole mitään kirjoitettavaakaan. Olen toki muuttanut, ollut koulutuskartoituksessa ja hakenut töitä (laitoin työhakemuksen Dressmanniin, jonne haetaan myyjää/kiireapulaista), mutta ei elämässäni ole silti mitään suuria muutoksia tapahtunut. Ei uusia kavereita/ystäviä, vanhojen kanssa olen entistä vähemmän tekemisissä nyt kun asun Riihimäellä. Ei ihastumisia, ei pettymisiä, mutta ei myöskään onnistumisen tunteita. Vain olemista.

Ei minun ole paha olla, mutta ei hyväkään. Vain sellainen…noh, oleminen. Kunhan nyt olen ja möllötän ja mietin mitä tänään söisin. Elämäni kuulostaa varmasti tylsältä, mutta en koe itseäni tylsistyneeksikään, enkä masentuneeksi. Vain olen. Siinä on tietty autuus, että osaa vain olla, mutta liika on liikaa, mutta onpahan aikaa lukea.

Tarttis tehrä jotain, sanoi eräs presidentti. Niin tarttis, vielä kun keksisi, mitä tekisi. Työ toisi taloudellista vakautta sekä hieman sisältöä tähän neljän seinän sisällä kyhjöttämiseen. Vastausta odotellessa menee kuitenkin vielä toista viikkoa.

Huomenna lähtö Vesilahdelle, Lammasniemessä pidetään taasen Kontu-miitti. Kolmisenkymmentä ihmistä kahdessa pienessä mökissä. Siinä jos missä näkee erilaisia persoonia. Odotan mielenkiinnolla, millaisia keskusteluja siellä syntyy yön pikkutunteina. Tosin, en ole itse ilmoittautunut, mutta menen ainakin käymään. Ja avaimen hakeminen on minun vastuullani.

Konnusta tuli mieleeni, etten ole ollut järin aktiivinen Vihreässä Lohikäärmeessäkään aikoihin. Sielläkin tulee vastaan ongelma, josta jo mainitsin. Eli kaikki sanottava on jo sanottu tai ainakin joku joka on jo aiemmin kirjoittanut aiheeseen, on samaa mieltä kanssani, eikä minun ole näin ollen järkevää kirjoittaa vanhan toistoa.

Ehkä se, että oppii ymmärtämään, miten vaikeaa kirjoittaminen on, on alku uudelle. Ehkä sitten, kun todellan sisäistän asian, opin kirjoittamaan uudelleen. Ei vähemmän itsekriittisesti, mutta ehkä avoimemmin. Ehkä sitten uskaltaisi kokeilla erilaisia kirjoitustapoja ja leikitellä sanoilla. Ehkä pitäisi kokeilla enemmän erilaisia tyylejä, yrittää ottaa erilaisia näkökulmia tekstiin. Kirjoittaa sama teksti kahden eri henkilön näkökulmasta. Kuten olen monesti sanonut ja tulen sanomaankin: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, lukemalla ja kirjoittamalla lisää sekä lukemalla lisää ja vielä kirjoittamalla enemmän. Pitäisi itse muistaa soveltaa sanomisiaan omaan elämäänsä.

Muuttaminen on ikävää, haikeaa, työlästä, uuden alku, kivaa, syy järjestää paperit ja kaikenlaista muuta. Muuttamiseen tuntuu liittyvän niin kovin paljon asioita. Turhia tavaroita (mm. vaatteita) heitetään pois, paperitavarat tulee käytyä läpi ja poltettua turhat.

Nyt sitten muuton aktiivisin osuus on ohi. Tavarat on Riihimäellä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (kuten kirjojani). Lauantaina saadaan hyllymetrejä, joten ensi viikolla Sarkolassa käydessäni nappaan mukaan kirjalaatikon tai pari. Tavarat ovat löytäneet paikkansa ja hyvin mahtuu. Vain yksi vaatelaukku on purkamatta, mutta senkin sisällölle on tila valmiina vaatehuoneessa.

Jos hyvin käy, pääsen aloittamaan 27. päivä koulutuksen tarjoilijaksi, tavoitteena lähinnä salitarjoilu, koska se kuitenkin on minulle sopivinta. Pakko sitä on jotain tehdä, joten leikitään asiakaspalvelijoita sen aikaa, kun keksin, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. Teologinen ensi keväänä tuntuu taas epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Mielenkiinto ei riitä.

Virallisesti muutan 25.8. Uuden osoitteeni saa kysymällä, lähetän sen sitten tekstarina tai muulla tavalla.

Vihreiden Panu Laturi lataa jälleen. Ja hyvin lataakin. Olen itse täysin samaa mieltä siitä, että kirkon pitäisi siunata samaa sukupuolta olevien liitto. Ulkokultaiset kristityt tuntuvat toisinaan olevan kirkkomme pahin vitsaus. Tarkoitan nyt niitä, jotka retostelevat kirkossa käymisellään ja tuomitsevat kaiken poikkeavan toiminnan. Ne seurakuntalaiset ja elämän laitapuolen kulkijat, jotka eivät käy kirkossa, ovat niitä joiden kanssa pitäisi eniten olla tekemisissä. Raamatun mukaankin Jeesusta pilkattiin fariseusten toimesta, koska hän vieraili halveksittujen, syrjittyjen ja sairaiden luona. Ei se ole pois hyväosaisilta. Olen pari kertaa törmännyt siihen, että minulta kysellään miksi käyn baarissa tai olen baarimikkona, että “eikös sinusta pappi pitänyt tulla?” Piti tai ei, ihmisiä kohtaa eniten kapakoissa ja jos on kyllin tarkkaavainen ja osaa kuunnella, oppii paljon sellaista mitä ei muutoin oppisi. Ihmiselämän koko kirjo yhden katon alla.

Takaisin samaa sukupuolta olevien liittoon. On täydellisen typerää tuomita kahden ihmisen keskinäinen rakkaus siksi, että he sattuvat olemaan samaa sukupuolta. Tiedän varsin hyvin, että “miehen ei pidä maata miehen kanssa niinkuin naisen kanssa”. Ajatus on kuitenkin vanhentunut, sillä sen perimmäinen tarkoitus on ollut suojella jatkuvuutta eli lisääntymistä. Nykyisin se ei voi olla lähtökohtainen peruste. Meidän tulisi oppia hyväksymään erilaisuutta joukossamme. En ole ajamassa pedofiilien oikeuksia, enkä puolusta insestiä, vaan kahden aikuisen ihmisen oikeutta rakastaa toisiaan ilman, että joutuu piilottelemaan tai häpeämään rakkauttaan. Rakkauden sanomaa myös Jeesus julisti, minun mielestäni sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta.

Pääsykokeita joista ei jatkomahdollisuuksia. Tai ainakin siltä tuntuu. Kirjeitä ei näy, eikä kuulu, joten pitää suunnitella syksy uusiksi. Ehkä Saariselälle töihin?

Jaa niin, joko olen kuollut tai verenpainemittari on rikki, sykkeeni on nolla. Oletan että mittari ei toimi koska kirjoitan tätä. Tai ehkä vain uneksin.

Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa useammin, mutta se ei tunnu toimivan koska asetan itselleni aivan liian korkean aiherajan. Tämä on ensimmäinen selkeästi sekava blogikirjoitus, enkä pidä siitä. Yritin ensin kirjoittaa vain niin sanottuja järkeviä ja asiallisia tekstejä, mutta ilmeisesti ajattelen aivan liian vähän. Tai sitten ajattelen liikaa kaikkea, enkä saa yksittäisistä asioista luotua kunnollista, perusteellista mielikuvaa, joista voisin sitten kirjoittaa. Pitää koittaa vähentää perfektionismia tässä asiassa.

Kaipaisin luettavaa. Kirjoja kyllä on iso nippu ja lukemattomia teoksia enemmän kuin ikinä ehdin lukea, mutta nyt etsin jotain kesälukemista. Agatha Christie on ollut suosikkini lukemattomia kesiä, mutta nyt en löydä mitään uutta (suomeksi) luettavakseni. Pitää tehdä muutos ja tarttua Oscar Wilden koottuihin teoksiin. Tai ehkä sittenkin Kafkaa.

Ykkösbonusasiakkaiden asiakaslehdessä oli haastateltu Tuomas Holopaista. Jutun mukaan Taru sormusten herrasta on J. M. Tolkienin kirjoittama. Ajattelin ilmaista närkästykseni moisesta virheestä kovaäänisesti. Eiväthän M ja R ole edes lähellä toisiaan näppäimistössä.

Huomenna ajelen Hämeenlinnaan ja sieltä torstaina Helsinkiin teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Lukenut olen, mutta tuntuu kuin tieto valuisi päästäni pihalle kuin vesi hanhen selästä. Mielenkiinnolla ja pelolla odotan koetta.

Olen talon pää. Isäntäpari on lomalla Lapissa ja pojat jäivät kotiin. Joten minä toimin herrana pitäen yllä kuria ja nuhdetta. Paitsi että olen aika lepsu, mutta vain mikäli hommat hoidetaan kerralla eikä tarvitse miljoonaa kertaa sanoa kaikesta. Aika kiltisti ovat olleet.

Verkkoyhteisö Kontu ry:n suurin tapahtuma The Miitti lähestyy ja sitä myöten myös yhdistyksen vuosikokous, joka minun tulisi valmistella. Kohta tulee kiire, sillä vuosikokouskutsun tulee olla jäsenillä todisteellisesti kahta viikkoa (14 vrk) ennen kokousta. Samoin kaikki kokousaiheet pitää tietää siihen mennessä. Lisäksi pitäisi kirjoittaa puolivuotinen jäsenkirje. Tekemistä riittää ja kesätyökin alkaa perjantaina.

Uusi piippu pitäisi ottaa käyttöön ja sisäänpolttaa. Omat niksinsä siinäkin. Mutta mikään ei voita kesäistä päivää rannalla, piippu suussa, kylmää juotavaa käden ulottuvilla ja luettavaa ajankuluksi. Suomen kesä on hienoa aikaa, mutta vain siksi, että sillä on kavereinaan syksy, talvi ja kevät. Ilman näitä ei kesästä osaisi nauttia.

Koska Konnun kautta löytyi eräs kaukainen sukulainen, innostuin jonkin verran sukututkimuksesta. Mielenkiintoa on ollut ennenkin, mutta nyt löytyi myös energiaa tehdä asialle jotakin. Erityisen kiinnostunut olen suvustani suoraan ylenevässä polvessa eli isoisän isoisästä ja hänen isästään ja vieläkin ylöspäin. Tähän mennessä olen jäjittänyt vain oman isoisäni isoisän isän Ypäjälle, Palickalan kylän Rekolan taloon. Tiedän hänen vihkipäivänsä, vaimon nimen, lasten nimet mutta en synnyin- tai kuolinaikaa, en hänen vanhempiaan. Niinpä liityin sukufoorumille ja laitoin kyselyä asiasta, koska siellä eräs ihminen ilmoitti että hänellä on monen suvun ja talon tietoja. Kuitenkaan en ole päässyt ajallisesti vuotta 1844 kauemmas. Lisäksi sain selville sen, että isoisäni isoisän kaikki sisarukset ovat vaihtaneet sukunimensä pois Paliinista. Nytpä sitten kiinnostaakin, tuleeko tuo Palin tuosta Palickalan (Palikkalan) kylästä.

Väliedit: Nyt olen päässyt vuoteen 1781 eli 202 vuotta taaksepäin omasta syntymästäni suoraan ylenevässä polvessa. Tästä tulee joka tiedon myötä entistä kiintoisampaa.

Sitten se asian huono puoli. Olen niin kiinnostunut aiheesta, etten juurikaan jaksa keskittyä mihinkään muuhun. Kuitenkin ensi viikon keskiviikkona olisi Tampereen yliopiston puheopin ensimmäinen pääsykoeosio. Vaikka varsinaisia pääsykoekirjoja ei olekaan, toivon että olisin hieman paremmin lukenut nuo kaksi kirjaa, joihin sanottiin voivan perehtyä lisätietoja halutessaan. Ensimmäinen osio on jonkinlainen aineistokoe, joten täytyy vain toivoa, että kirjoitus lähtee sujumaan.