Aloitan tästä elokuvatekstistä alkaen uuden käytännön eli alan antamaan tekstini lopussa tähtiä kuten parempikin kriitikko. Näin ollen saan itse hieman selvennystä siihen, miten arvioni osuu yksiin muiden kanssa. Ongelman muodostaa tosin se, että kerron elokuvista ehkä enemmän kuin olisi edes tarpeen. Käytän melko yleistä viiden tähden luokitusta.

Spiderwickin kronikat

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia!

Kävin eilen katsomassa otsikossa mainitun elokuvan. Syy siihen oli lähinnä se, että oli vapaalippuja joiden voimassaoloaika oli umpeutumassa enkä oikein jaksanut innostua mistään muusta elokuvasta. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut innoissani Spiderwickin kronikoistakaan, mutta toisaalta se tuntui alustavasti elokuvalta, jonka aikana ei tarvitsisi liikoja ajatella.

Se, mikä minua jo etukäteen kiinnosti oli Freddie Highmoren kaksoisrooli. Hän siis näyttelee Jared Gracea ja tämän veljeä Simon Gracea. Highmore tuli suuren yleisön tietoon elokuvassa Finding Neverland – Tarinan lähteillä, jossa hän näyttelee yhdessä Johnny Deppin, Kate Winsletin ja Julie Christien kanssa. Depp piti Highmoren näyttelijäntyöstä ja suositteli tätä ystävälleen Tim Burtonille elokuvaan Charlie and the Chocolate Factory, joka on suomennettu nimellä Jali ja suklaatehdas.

Takaisin Spiderwickiin. Highmore onnistui mielestäni erinomaisesti kaksoisroolissaan, veljekset olivat hyvin erilaiset aina hius- ja vaatetyylistä asenteisiin ja maailmankatsomukseen. Jared oli huomattavasti kiintyneempi isäänsä, joka oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Tätä ei kuitenkaan oltu kerrottu Jaredille vaikka Simon ja heidän isosiskonsa Mallory (Sarah Bolger mm. In America, Alex Raider: Stormbreaker) asiasta tiesivätkin. Jared ei olisi halunnut muuttaa Spiderwickin kartanoon (joka muistutti kovasti Addams Familyn kartanoa) vaan lähteä äitinsä luota ja asua isänsä kanssa. Koko elokuvassa ei nähdä oikeaa isää, vaan kuulemme vain äänen ja näemme kuvan Jaredin kännykässä. Simon on kaikin puolin veljeään hillitympi, eikä niin utelias kuin Jared – ja juuri uteliaisuus aiheuttaa ongelmia tässä tarinassa. Simon pyrkii myöskin pysymään Malloryn ja Jaredin kiistoista erossa eikä puolusta kumpaakaan – ennen kuin annetaan kunnon syy, kuten peikon purema jalassa.

Mallory ei ole kovin paljoa veljeksiä vanhempi, mutta hän on juuri siinä hankalassa tilanteessa, kun ei olla vielä aikuisia, muttei olla enää pikkutyttöjäkään. Hän yrittää kovasti olla aikuismainen, mutta syyllistyy ylilyönteihin ja olettamuksiin, joihin hänellä ei ole minun mielestäni varaa. Toisaalta, jos toinen kaksosista on aina se joka tekee kepposia, niin voinee olettaakin, että hän tekee niitä vastaisuudessakin. Malloryn rooli ei ole mielestäni ihan niin toimiva kuin sen tulisi olla, mutta minulla on tietenkin omat näkemykseni ja ohjaajalla (Mark Waters mm. Head over Heels, Freaky Friday, Just like Heaven) omansa. Ja ei, en ole lukenut kirjaa, puhun vain sen perusteella, mitä valkokankaalta olen nähnyt.

Pääosa tapahtumista keskittyy tietenkin siihen mitä sisaruskolmikolle tapahtuu sen jälkeen, kun Jared on löytänyt isoisosetänsä Arthur Spiderwickin (David Strathairn mm. L.A. Confidential, Good Night, and Good Luck., The Bourne Ultimatum) luonto-oppaan. Tuo opas kun ei ole tavallisimmasta päästä, vaan kertoo keijujen, peikkojen ja muiden (satu)olentojen maailmasta, keinoista nähdä nuo olennot ja mitä pitää tehdä suojautuakseen pahantahtoisilta olennoilta. Suola ja tomaattikastike löytävät uusia käyttötapoja elokuvassa, vaikka suolan taianomaisiin ominaisuuksiin on uskottukin. Pahinta Jaredin kannalta on kuitenkin se, että pääpahis Mulgarath (Nick Nolte mm. Hulk, Hotel Rwanda) haluaa saada kirjan käsiinsä, sillä siinä olevilla tiedoilla hän voisi ryhtyä keijumaailman (ihmisten maailmasta puhumattakaan) yksinvaltiaaksi. Ja näillä tyypeillähän ei ole ikinä mikään kehittävä diktaattorius mielessä. Eikä kirjaa pysty tuhoamaan polttamalla, joten kolmikko on pulassa varsinkin sen jälkeen kun Mulgarth saa vahingossa kirjan sivun, jossa kerrotaan miten taloa suojaavan taian voi purkaa. Tämä taas tapahtuu samassa yhteydessä, kun Mallory ja Jared (Simonia puri peikko, hidastaisi matkaa) etsivät mielisairaalasta isotätinsä Lucinda Spiderwickin koska uskovat tämän voivan auttaa. Lucinda (Joan Plowright mm. 101 Dalmatians, Tea with Mussolini) on joutunut mielisairaalaan, koska on väittänyt ettei isänsä Arthur ole kuollut vaan keijut ovat vieneet hänet eivätkä arvet käsissä ole itsemurhayrityksen tuotetta vaan peikon raapima ja purema.

Lapset keksivät kuin keksivätkin keinon löytää isoisosetä Arthur Spiderwick (haluaisin myöskin aarnikotkan lemmikiksi), mutta hänestä ei lopulta ole paljoa apua. Ja tietenkin asiaa hankaloittaa äiti, joka ei tietenkään usko mitään lasten puheista. Tyypillinen aikuinen, uskoo vasta kun näkee. Nick Nolte nähdään vain kerran oman itsensä näköisenä ja muulloin hän on muuntautunut joka ns. todelliseksi itsekseen, milloin taas linnuksi.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Spiderwickin kronikat oli sinänsä viihdyttävä elokuva, joskin juonikuvio ja tapahtumat olivat kovasti ennakoitavissa. Ehkä viihdyttävyys oli siinä, ettei tarvinnut liikoja ajatella vaan saattoi keskittyä roolisuorituksiin. Kotitonttu Thimbletack taisi olla huvittavin hahmo jatkuvassa hunajanhimossaan. Hauskaksi hahmoksi osoittautui myös Hogsqueal (en muista kummankaan suomennettua nimeä) joka taas oli kyltymätön lintujen suhteen. Elokuva on jonkinlainen Pottereiden sukulainen, mutta pienemmällekin väelle sopivampi kuin viimeisimmät Potterit. Freddie Highmoren kaksoisroolin ansiosta annan elokuvalla kolme tähteä. ***