Avoin kirje pääministeri Matti Vanhaselle, valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle ja koko hallitukselle sekä eduskunnalle

Olen aikani seurannut keskustelua pääministeri Matti Vanhasen aikeista jättää tehtävänsä sekä pääministerinä että Keskustan puheenjohtajana. Minua hämmästytti suuresti kuullessani, että Vanhanen aikoisi Keskustan puheenjohtajan tehtävistä luopuessaan siirtää myös pääministeriyden seuraavalle puheenjohtajalle. Odotin tietenkin, että asiaan tulisi korjaus, mutta pieniä soraääniä lukuunottamatta tunnutaan tämä ratkaisu hyväksyttävän yleisellä tasolla.

Ongelmaksi mielestäni osoittautuu kuitenkin Suomen lainsäädäntö. Pääministeri ei nimittäin voi erota ilman, että koko hallitus eroaa ja joudutaan muodostamaan uudelleen. Valtiosäännössä sanotaan yksiselitteisesti, että pääministeri ollessa estynyt hänen tehtäviään hoitaa siihen valittu ministeri, tässä tapauksessa valtiovarainministeri ja hänenkin ollessaan estynyt virkaiältään vanhin ministeri. Koska pääministeri Vanhanen on esittänyt eroamissyykseen terveydelliset syyt, tässä tapauksessa jalkaleikkaus, en millään voi hyväksyä ajatusta pääministerin erosta vaan näkisin hänet ennemmin estyneeksi hoitamaan tehtäviään. Tässä tilanteessa Keskustan seuraava puheenjohtaja ei millään muotoa voi nousta suoraan pääministeriksi, vaan tehtävät siirtyisivät valtiovarainministeri Kataiselle. Mielestäni on uskomatonta, että pääministeriksi valittu Vanhanen vain ikäänkuin testamenttaisi manttelinsa eteenpäin. Vielä huolestuttavampaa on vain se, että mikäli niin todellakin käy, pääsee Keskustan pieni eliitti valitsemaan seuraavan pääministerin ilman varsinaisia vaaleja. Jos oletamme, että Keskustan puheenjohtajaksi valitaan Paavo Väyrynen, niin hän nousisi pääministeriksi ilman, että kansalta kysyttäisiin mielipidettä. Suomen valtio kuitenkin perustuslakinsa mukaisesti on kansanvalta.

Tahtoisinkin kuulla nyt pääministeri Matti Vanhasen ja valtiovarainministeri Jyrki Kataisen kommentit esittämiini asioihin. Lisäksi tahtoisin huolestuneena kansalaisena tiedon siitä, että asia oikeasti nostetaan esille eikä yritetä haudata poliittisten sanakääntelyiden taakse. Muussa tapauksessa voin vain todeta, että Suomessa valta on jossain muualla kuin kansalla.

Edellisissä vaaleissa äänestäneenä olen huolissani siitä, eikö edustajani, joka valittiin eduskuntaan, hoida tehtäviään eli kansan edustamista. Koska en koe voivani luottaa kansanedustajaani, lähestyn asiaa julkisesti avoimen kirjeen muodossa, omalla nimelläni, kuten asiaan kuuluu.

Olen lähettänyt tämän kirjeen useampaan kuin yhteen mediaan, jotta voisin saada illuusion siitä, että huolestuneen kansalaisen mielipide pääsisi edes kerran kuuluviin.

Santeri Palin

Edellisen blogimoottorin eli Wordpressin päivityksen yhteydessä katosi sivujeni ulkoasu, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä sen palauttamiseksi mitään. Näin myös kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Kevät tosin on ollut aika täynnä, olen juossut lääkärissä ja nykyisin käyn viikottain fysioterapiassa. Selkääni siis koitetaan kuntouttaa ja pitää kunnossa.

Sitten itse aiheeseen. Tai aiheisiin. Eurovaalit olivat ja menivät. Ei niin yllätyksellisesti Timo Soini oli suurin vaalivoittaja, mutta se ei ainakaan minusta ole hyvä uutinen. Soinin edustama puolue Perussuomalaiset – tuttavallisemmin persut – vaikuttaa puolueelta, jossa ei juurikaan ole sisäistä puoluekuria ja jokainen heidän jäsenensä ja kansanedustajansa saavat laukoa millaisia ajatuksia tahansa. Oinosen kuuluisaksi tullut kommentti, jossa rinnastetaan samaa sukupuolta olevien liiton sisäinen adoptio ja koirien kanssa naimisiin meno ansaitsee tulla mainituksi, kun etsitään vuosikymmenen typerimpiä lausahduksia. Ymmärrän toki sen, että  jokainen puolustaa omia näkökulmiaan ja asioita joihin uskoo, mutta silti kannattaisi tarkistaa, millä vuosisadalla elää. Nähdäkseni antiikin Kreikassa oli terveempi suhtautuminen homoseksuaalisuuteen kuin mitä nykyisin ajatellaan. Vaikka televisio on tuonut homoseksuaalit lähes jokaiseen arkipäivään, ei se silti ole saanut aikaan riittävän suurta ajatuksellista vallankumousta. Kuitenkin jokaisen olisi ymmärrettävä se, että homot, lesbot ja transihmiset ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Kaikilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi. Siksi nostankin hattua Yle Teemalle, jolla on tänä kesänä yhtenä teemana nimenomaan seksuaaliset vähemmistöt  Teema Pride -nimellä. Suosittelen lämpimästi parin viikon kuluttua tulevaa Brokeback Mountainia, jossa loistavan roolityön tekee sekä Jake Gyllenhaal että edesmennyt Heath Ledger. Brokeback Mountain on ehkäpä paras ja kaunein sekä koskettavin rakkauselokuva, joka on tehty päättyvän vuosikymmenen aikana.

Eksyin kauas eurovaaleista. Niistä minulla ei hirvittävästi ole sanottavaa, mutta mainittakoon vielä uusi edustaja Mitro Repo. Minusta oli huutava vääryys, että häneltä on riistetty ortodoksisen kirkon pappisoikeudet vain, koska hän lähti eurovaaliehdokkaaksi ja pääsi edustajaksi. Kuten New York Times huomautti, Repo ei ole ensimmäinen pappissäädyn edustaja parlamentissa. Toisekseen en voi ymmärtää ortodoksisen kirkon isien näkemystä siitä, että ihminen ei voi toimia sekä poliitikkona että pappina. Repo on mielestäni ollut mainio esimerkki papista, jollaisia tarvitsemme enemmän. Hän on ollut mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, hänet tunnetaan hyvän ruuan ja viinin ystävänä. Mitro Repo on tuonut myös ortodoksista kirkkoa lähemmän ihmistä ja suomalaiset tietävät hänen ansiostaan hieman enemmän niin ortodoksisuudesta kuin hyvistä viineistäkin. Tämän lisäksi myönnän, että Revon ajatuksia kuunneltuani olen vakuuttunut, että hän on parempi edustaja niin Suomen kuin suomalaistenkin kannalta, kuin ahdasmieliseltä vaikuttava Soini. Eikä tämä edes vaadi paljoa ajattelua, sillä Soini vetoaa itsensä kaltaisiin, osin rasistisiin ja yltiöisänmaallisiin keski-ikäisiin, jotka eivät ole ikinä oppineet ajattelemaan omaa napaansa pidemmälle. Tämä ajatukseni ei kuitenkaan ole sodanjulistus vaan ajatteluunjulistus. Kehotan kaikkia ajattelemaan itse. Kenelläkään ei ole olemassa valmiita, täydellisiä ratkaisuja.

Vihreiden Panu Laturi lataa jälleen. Ja hyvin lataakin. Olen itse täysin samaa mieltä siitä, että kirkon pitäisi siunata samaa sukupuolta olevien liitto. Ulkokultaiset kristityt tuntuvat toisinaan olevan kirkkomme pahin vitsaus. Tarkoitan nyt niitä, jotka retostelevat kirkossa käymisellään ja tuomitsevat kaiken poikkeavan toiminnan. Ne seurakuntalaiset ja elämän laitapuolen kulkijat, jotka eivät käy kirkossa, ovat niitä joiden kanssa pitäisi eniten olla tekemisissä. Raamatun mukaankin Jeesusta pilkattiin fariseusten toimesta, koska hän vieraili halveksittujen, syrjittyjen ja sairaiden luona. Ei se ole pois hyväosaisilta. Olen pari kertaa törmännyt siihen, että minulta kysellään miksi käyn baarissa tai olen baarimikkona, että “eikös sinusta pappi pitänyt tulla?” Piti tai ei, ihmisiä kohtaa eniten kapakoissa ja jos on kyllin tarkkaavainen ja osaa kuunnella, oppii paljon sellaista mitä ei muutoin oppisi. Ihmiselämän koko kirjo yhden katon alla.

Takaisin samaa sukupuolta olevien liittoon. On täydellisen typerää tuomita kahden ihmisen keskinäinen rakkaus siksi, että he sattuvat olemaan samaa sukupuolta. Tiedän varsin hyvin, että “miehen ei pidä maata miehen kanssa niinkuin naisen kanssa”. Ajatus on kuitenkin vanhentunut, sillä sen perimmäinen tarkoitus on ollut suojella jatkuvuutta eli lisääntymistä. Nykyisin se ei voi olla lähtökohtainen peruste. Meidän tulisi oppia hyväksymään erilaisuutta joukossamme. En ole ajamassa pedofiilien oikeuksia, enkä puolusta insestiä, vaan kahden aikuisen ihmisen oikeutta rakastaa toisiaan ilman, että joutuu piilottelemaan tai häpeämään rakkauttaan. Rakkauden sanomaa myös Jeesus julisti, minun mielestäni sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta.

Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturi on heittänyt ilmaan ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa nuoria sidottaisiin mukaan vaikuttamaan siten, että äänioikeus kunnallisvaaleissa olisi jo 16-vuotiailla. Oikeusministeri Tuija Brax olisi valmis ainakin kokeilemaan ikärajan alennusta vuoden 2012 kunnallisvaaleissa.

Olen itse samaa mieltä siitä, että jollain konstilla nuoret tulisi saada kiinnostumaan politiikasta ja siitä, miten asioihin voi vaikuttaa. Enkä pidä tuota äänioikeuden laskemista ollenkaan pahana keinona, mutta se vaatii muutakin. Kouluissa tulisi kertoa enemmän vaikuttamismahdollisuuksista, siitä mitä äänestäminen parhaimmillaan äänestäjälle tuo. Jos ja kun saa oman ehdokkaansa kunnallisvaltuustoon, voi omaan ehdokkaaseen ottaa yhteyttä ja kysellä mitä hän aikoo, miten ja miksi. Ja kannattaa hieman seurata, pitääkö oma ehdokas lainkaan kiinni niistä teeseistä, joita hän on innolla ja paatoksella paasannut vaalien alla ääniä kerätäkseen. Kunnallisvaltuutetut ovat valtuustossa meidän äänestäjien äänien ansioista, joten heidän tulisi myös lunastaa äänestäjilleen antamia lupauksia. Mutta kuten on todettu, harva poliitikko muistaa lupauksiaan tai sitten he kohauttavat olkiaan ja toteavat: “No sehän nyt oli vain vaalipuhetta.” Tuollaista meidän äänestäjien ei tulisi koskaan sulattaa vaan vaatia päitä vadille. Monet meistä varmasti muistavat vielä Tehyn palkkakiistan.

Sama koskee myös kansanedustajiamme. He ovat edustamassa kansalaisia, äänestäjiään eikä tyytymätön äänestäjä katsele kauaa samaa ehdokasta. Tosin pitänee muistaa suomalainen sisukkuus, jääräpäisyys ja puoluesidonnaisuus. Monet perheet sukupolvi sukupolven jälkeen ovat aina äänestäneet samaa puoluetta ja useimmiten tietynlaista ehdokasta. Kuitenkaan politiikasta ei ole sopivaa puhua. Ainakaan minun perheessäni siitä ei ole puhuttu, ellei sitten jonkun ministerin tekemisiä ole haukuttu. Isoisäni taasen on liiankin aktiivinen vasemmistolainen, mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa tehdaskaupungin pojalta, joka on ikänsä tottunut siihen, että kotikaupungissa valta on kommunisteilla.

Toivoa kuitenkin on. Oman kokemukseni mukaan nuoret aikuiset ovat verrattain valveutuneita ja seuraavat poliittisia tapahtumia, mutta jostain syystä äänestäminen jää vielä monella väliin. Tässä maassa äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan ole vielä kovin suuri mielenilmaus niin kuin ei sekään, että äänestää Mustanaamiota tai Aku Ankkaa. Olen itse hyvin vajavainen ehdottamaan mitään keinoja siihen, miten nuoret saataisiin mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Moni tuntuu ennemmin lähtevän mukaan mielenosoituksiin kuin vaaleihin ehdolle. Liekö sitten niin, että pelätään liikaa niitä keski-ikäisiä kalapuikkoviiksisiä kansanedustajia, jotka ovat tekemässä tämän maan päätöksiä eduskunnassa. Suurimpana valopilkkuna näen tällä hetkellä Oras Tynkkysen, hänen kaltaisiaan tarvitaan enemmän. Vai tapahtuuko niin, että me tämän hetken nuoret lähdemme politiikkaan mukaan sitten, kun olemme niin sopeutuneita yhteiskuntaan, että emme tahdokaan muuttaa enää mitään vaan vain nostaa kansanedustajien palkkioita kausi kaudelta? Ollaanko meitä tasapäistämässä koulusta lähtien systeemiin, jota vastaan lopulta unohdamme kapinoida koska huomaamme ajautuneemme liian syvälle?

“Tarttis tehrä jotain” sanotaan, mutta kyse on siitä, kuka olisi valmis tekemään. Kuten tuolla maailmalla kuulee, on maamme parhaat poliitikot kuluttamassa kahviloiden ja kapakoiden penkkejä, ja samaan aikaan he arvostelevat maan hallintoa ja sitä, miten “kaikki menee päin persettä” ja kuinka “maan asiat olisi kunnossa jos me vain oltaisiin eduskunnassa”.

Olen alkanut harkitsemaan vakavasti politiikkaan mukaan lähtemistä. Suurin ongelma on, että pitäisi valita puolue. Tahtoisin kuitenkin pysyä puolueettomana tässä asiassa, ihan vain pyrkiäkseni näkemään mahdollisimman objektiivisesti asioiden eri puolet. Tämän maan puoluepolitiikalla sen sijaan puolueista irrallaan on hankala edetä. Joten jos lopulta päätän lähteä mukaan, lienen Vihreiden listalla jäsenenä tai sitten sitoutumattomana. Uskon, että konkreettisia keinoja asioiden parantamiseksi alkaa syntyä, kun pääsee vain ajatusta pidemmälle asiassaan. Toivottavasti tämä nykyinen yhdistyselämäni auttaa ja kouluttaa minua, jos jonakin päivänä päätän lähteä mukaan kunnallis- tai valtiopolitiikkaan.

Santeri kuittaa.