Aamulehden haastattelussa – jota on sittemmin lainattu ainakin Hesariin ja Iltalehteen – psykologi Jaana Haapasalo toteaa, että “Pidän metsästystä, niin kuin urheiluammuntaakin, poikkeavana harrastuksena. Mielestäni ei ole normaalia, jos ihminen on kiinnostunut aseista. Se on tappava harrastusväline.” Aamulehden sivuilla aiheesta on syntynyt keskustelua, samoin muualla. Jokaisella julkisuuteen tulevalla lausunnolla on aina kannattajia ja vastustajia, harvoin sitä koko kansa nyökyttelee yhtenä miehenä jonkin lausahduksen viisaudelle. Näin varmasti tässäkin tapauksessa erimielisyyksiä löytyy, vaikka minun itseni onkin äärimmäisen vaikeaa ellei jopa mahdotonta ymmärtää niitä, joiden mielestä Haapasalo on oikeassa.

Metsästämisessä on harvoin, jos koskaan kyse vain kinnostuksesta aseisiin, sillä silloinhan rata-ammunnan ja aseiden keräilyn pitäisi riittää. Moni metsästäjä on kiinnostunut aseistaan riittävästi pitääkseen ne kunnossa ja turvallisina, mutta asefriikkiydestä tuskin voi puhua. Metsästäminen on paljon muuta: luonnossa kulkemista, leiritulia, sosiaalista kanssakäymistä muiden harrastajien kanssa, luonnon näkemistä ja riistanhoitoa. Ehkä kaikkein eniten vastustus Haapasalon lausuntoa kohtaan minulla nousee juuri siitä, että siinä peilautuu vain koulusurmat sekä ne perheväkivaltaisuudet, jotka suoritetaan ampuma-aseilla. Rata-ammuntaa minä en ymmärrä paitsi silloin, kun testataan aseen kuntoa ja tähtäystä ja harjoittelumielessä ennen metsälle lähtemistä.

Riistanhoito on suurin yksittäinen kysymys, joka nousee mieleeni arvon kriminaalipsykologian dosentti Haapasalon sanomisista. Entäs sitten, kun metsästys kielletään aseiden väärinkäytön pelossa? Ei yhteiskunnalla ole varaa kouluttaa vain muutamia ihmisiä huolehtimaan koko Suomen riistanhoidosta. Ilman metsästystä hirvi- ja peurakannat kasvaisivat huimasti, jolloin myös liikenneonnettomuuksia tapahtuisi huomattavasti enemmän ja siihen liittyvät kuolemat lisääntyisivät. Suomessa ei ole riittävän vahvaa petokantaa – jota sitäkin tarkkaillaan ja pidetään jotenkuten kurissa metsästyksellä – joka korvaisi metsästäjien puutteen. Enkä ole valmis uskomaan tuon petokannan riittävään kasvuun samalla vauhdilla verrattuna hirvieläimiin. Haapasalo “…muistuttaa, että esimerkiksi metsästyksessä ampumisen tarkoitus on aina eläinten surmaaminen. Nykyisin se ei ole tarpeen hengissä säilymisen takia.”  Haapasalon käyttämä termi surmaaminen särähtää korvaani varsin pahasti. Metsästäjät eivät surmaa eläimiä vaan tappavat niitä. Jo lakitermistö määrittelee nuo kaksi termiä eri tavoin. Lisäksi metsästäjät käyttävät tappamistaan eläimistä saatavat tuotteet melko pitkälti. Nykyisessä tuotantoyhteiskunnassa metsästys ei ehkä ole tarpeen hengissä pysymisen takia, mutta asiaa voisi tietysti kysyä niiltä, jotka ovat kuolleet esimerkiksi hirvikolarissa.

Metsästys on nähdäkseni terveellinen harrastus. Siinä oppii tuntemaan luontoa eläimistä kasvustoon, oppii kunnioittamaan luontoa eri tavoin kuin betoniviidakossa kasvaneet ihmiset. Aseen käsittely ei ole mitään korkealentoista tiedettä, vaan sen opettelu opettaa myös elämän kunnioittamiseen. Turhaan ei pidä ampua, eikä milloinkaan toista ihmistä kohti. Kaikkein pienimpiä lapsia ei tietenkään voi metsälle viedä, mutta jos teini-ikään ehtinyt poika on isänsä kanssa vielä hyvissä väleissä, niin en näe mitään syytä, mikseivät isä ja poika voisi lähteä metsälle ja tuoda vähän vaihtelua ruokapöytään. Tunnen monia perheitä, joissa ainakin isät metsästävät, enkä ole nähnyt minkäänlaisia ongelmia. Joku voisi sanoa, että ne peitellään hyvin, mutta kyllä asehulluus näkyisi pidemmän päälle päällekin päin. Kun ihminen on päättänyt syystä tai toisesta tappaa perheensä/koulutoverinsa/seurustelukumppaninsa/jonkun, niin aina siihen keino löytyy. Haapasalon kommentit tuntuvat olevan lähinnä Jokelan ja Kauhajoen sekä Oulun tapahtumien valossa äänten kalasteluksi vielä ennen kunnallisvaalien varsinaista äänestyspäivää, sillä kävi ilmi että hän on kunnallisvaaliehdokas. Paha vain, että taitaa suuri osa kehä III ulkopuolella asujista olla erimieltä Haapasalon kanssa.

En kiistä toteamusta siitä, että suurin osa ampuma-aseilla tehdyistä henkirikoksista olisi juuri miesten tekemiä, koska näin asia varmasti onkin, eikä tilastojen valossa muuta voitaisi väittääkään. Tämän valossa voisi kuitenkin laatia listan eri käyttötarkoituksiin tehdyistä välineistä, joita voidaan kuitenkin käyttää myös toisen elävän olennon vahingoittamiseen tai jopa tappamiseen. Ensimmäisenä listalla olisi varmaankin kirveet, vesurit sekä erilaiset veitset ja puukot. Sahallakin voi tappaa. Samoin jääkiekkomailoilla, kävelykepeillä, kaulahuiveilla, rengasraudoilla, millä tahansa lasi- tai posliiniesineellä, kengännauhoilla, vöillä, tyynyillä (miksei myös siis peitoilla)…lista lienee loputon, pitää vain käyttää mielikuvitustaan. Se että ampuma-aseet on tarkoitettu ampumiseen ja sitä myöten metsästyksen kyseessä ollessa eläimen tappamiseen, ei ole mielestäni oikeutus niiden totaalikieltoon. Mutta en kuitenkaan kannata täysvapautta, aselupajärjestelmä pitää olla olemassa ja sitä tulee valvoa. Salametsästäjät ovat myös ongelma, johon en kuitenkaan nyt tässä puutu.

Ja jos aseen käsittely pitäisi kieltää, niin mitä tehdään Suomen Puolustusvoimille? Tahtoisin nähdä Haapasalon nenätysten kenraaliemme kanssa ehdottamassa, että armeija luopuisi aseista koska se vääristää nuorten miesten mieliä.

Niinpä niin. Piti aloittaa edes näennäisesti fiksun blogin pitäminen, mutta kuinkas sitten kävikään. Päivityksiä tippuu harvoin jos ollenkaan ja sisältökin voisi olla parempaa. Kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa tai ainakin vaikeampaa kuin vain oleminen. Uutisaiheita kyllä on, joita voisi kommentoida, mutta toisaalta, miksi sanoa jokin, minkä muut ovat sanoneet ennen minua? Omat mielipiteeni tai ajatukseni eivät ole riittävän omalaatuisia vaan pikemminkin tasapaksuja, eikä niiden avulla onnistu edes kärjistäminen. Olenko siis ajatuksiltani vain keskiluokkainen, joka toivoisi olevansa enemmän?

Kirjoittamisen vaikeus on muutakin kuin blogin kirjoittamisen vaikeutta. En ole kuukausiin kirjoittanut ainuttakaan uutta runoa. Ei vain ole mitään sanottavaa. Tai sitten en ole ottanut itselleni kylliksi aikaa. Ehkä pitäisi siirtyä parvekkeelle, täytellä ja sytytellä piippu ja katsella maailmaa, kynä ja kirja valmiina inspiraation varalta. Sanotaan, että kirjoittaja kirjoittaa aina enemmän tai vähemmän omasta elämästään, joten ehkä se että elän tällä hetkellä eräänlaisessa tyvenessä – suvantokohdassa – aiheuttaa sen, ettei ole mitään kirjoitettavaakaan. Olen toki muuttanut, ollut koulutuskartoituksessa ja hakenut töitä (laitoin työhakemuksen Dressmanniin, jonne haetaan myyjää/kiireapulaista), mutta ei elämässäni ole silti mitään suuria muutoksia tapahtunut. Ei uusia kavereita/ystäviä, vanhojen kanssa olen entistä vähemmän tekemisissä nyt kun asun Riihimäellä. Ei ihastumisia, ei pettymisiä, mutta ei myöskään onnistumisen tunteita. Vain olemista.

Ei minun ole paha olla, mutta ei hyväkään. Vain sellainen…noh, oleminen. Kunhan nyt olen ja möllötän ja mietin mitä tänään söisin. Elämäni kuulostaa varmasti tylsältä, mutta en koe itseäni tylsistyneeksikään, enkä masentuneeksi. Vain olen. Siinä on tietty autuus, että osaa vain olla, mutta liika on liikaa, mutta onpahan aikaa lukea.

Tarttis tehrä jotain, sanoi eräs presidentti. Niin tarttis, vielä kun keksisi, mitä tekisi. Työ toisi taloudellista vakautta sekä hieman sisältöä tähän neljän seinän sisällä kyhjöttämiseen. Vastausta odotellessa menee kuitenkin vielä toista viikkoa.

Huomenna lähtö Vesilahdelle, Lammasniemessä pidetään taasen Kontu-miitti. Kolmisenkymmentä ihmistä kahdessa pienessä mökissä. Siinä jos missä näkee erilaisia persoonia. Odotan mielenkiinnolla, millaisia keskusteluja siellä syntyy yön pikkutunteina. Tosin, en ole itse ilmoittautunut, mutta menen ainakin käymään. Ja avaimen hakeminen on minun vastuullani.

Konnusta tuli mieleeni, etten ole ollut järin aktiivinen Vihreässä Lohikäärmeessäkään aikoihin. Sielläkin tulee vastaan ongelma, josta jo mainitsin. Eli kaikki sanottava on jo sanottu tai ainakin joku joka on jo aiemmin kirjoittanut aiheeseen, on samaa mieltä kanssani, eikä minun ole näin ollen järkevää kirjoittaa vanhan toistoa.

Ehkä se, että oppii ymmärtämään, miten vaikeaa kirjoittaminen on, on alku uudelle. Ehkä sitten, kun todellan sisäistän asian, opin kirjoittamaan uudelleen. Ei vähemmän itsekriittisesti, mutta ehkä avoimemmin. Ehkä sitten uskaltaisi kokeilla erilaisia kirjoitustapoja ja leikitellä sanoilla. Ehkä pitäisi kokeilla enemmän erilaisia tyylejä, yrittää ottaa erilaisia näkökulmia tekstiin. Kirjoittaa sama teksti kahden eri henkilön näkökulmasta. Kuten olen monesti sanonut ja tulen sanomaankin: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, lukemalla ja kirjoittamalla lisää sekä lukemalla lisää ja vielä kirjoittamalla enemmän. Pitäisi itse muistaa soveltaa sanomisiaan omaan elämäänsä.