Presidentti Martti Ahtisaari vastaanotti Alfred Nobelin testamentilla säädetyn Nobelin rauhanpalkinnon Oslossa. Testamentin mukaan palkinto tulisi antaa menneen vuoden saavutuksista. Komitean mukaan vuonna 2008 ei tapahtunut mitään merkittävää, joten palkinto päätettiin antaa Ahtisaarelle yli kolme vuosikymmentä kestäneestä rauhantyöstä. Alexander Stubb sanoi, että tämän jälkeen Suomi-brändiä miettivää tahoa ei tarvita. Hän on väärässä. Ahtisaaren saama palkinto on ennen kaikkea henkilökohtainen, hänen omista ansioistaan johtuva, eikä Suomen kansan palkinto. Samoin kuin Euroviisuvoitto Kreikassa ei ollut Suomen kansan voitto, vaan Tomi Putaansuun luotsaaman hirviöyhtyeen, Lordin, voitto.

Onko meillä alemmuuskompleksi, kun kaikki pitää koittaa kääntää kansan voitoksi? Onko omatuntomme huono, koemmeko olevamme huonompia kuin muiden maiden asukkaat? Jos emme, niin en ymmärrä tuota meteliä Euroviisuvoitosta tai Ahtisaaren Nobel-palkinnosta. Miksi minulla olisi syytä röyhistää rintaa, jos joku minulle tuntematon maanmieheni saavuttaa henkilökohtaisessa elämässään jotakin suurta? Eihän kukaan minun rinnallani huokaise henkilökohtaisista pettymyksistä tai kerro, miten pahalta koko Suomen kansasta tuntuu, kun Finlandia-palkinto ei osunutkaan kohdalleni palvelukustanteeni ansiosta.

Itselleni palkinnot ovat nykyisin vain tyhjiä kunniakirjoja. Toki rahapalkinto olisi mukava, mutta ei siitä kuitenkaan jää jäljelle kuin kunniakirja ja ehkä mitali. Lapsena olisin halunnut edes joskus voittaa jotakin, hiihtokilpailun tai maastojuoksun. Minusta ei kuitenkaan koskaan ollut siihen, koska kannustusta ei ollut. Vaihdoin harrastuksia, joskus niitä ei ollut ollenkaan. Mitä olisi jäänyt käteen, jos olisin joskus voittanut jotakin? Hetkellinen hyvä mieli ja vuosiksi hyllyyn unohtunut palkintolusikka, joita on kolmetoista tusinassa maailmalla.

En ansaitse mitään, mutta tekee pahaa nähdä, miten ihmiset yrittävät hyötyä muiden hyvinvoinnista tai menestymisestä. Monesti voisimme itse tehdä asioille jotakin, sen sijaan että odottaisimme kuun tulevan taivaalta takiamme.

Minulle paras palkinto on hyvät ystävät, katto pään päällä sekä ruokaa elämiseen  + jotain pientä ekstraa silloin tällöin. Hectorin sanoin:

“Saattaa olla, etten valmiiksi mä mitään saa
taivaanrantaa maalaten -
oon silti saanut lähes kaiken, millä täyttää sydämen:
oon lähes onnellinen mies!“