Niinpä niin. Piti aloittaa edes näennäisesti fiksun blogin pitäminen, mutta kuinkas sitten kävikään. Päivityksiä tippuu harvoin jos ollenkaan ja sisältökin voisi olla parempaa. Kirjoittaminen on yllättävän vaikeaa tai ainakin vaikeampaa kuin vain oleminen. Uutisaiheita kyllä on, joita voisi kommentoida, mutta toisaalta, miksi sanoa jokin, minkä muut ovat sanoneet ennen minua? Omat mielipiteeni tai ajatukseni eivät ole riittävän omalaatuisia vaan pikemminkin tasapaksuja, eikä niiden avulla onnistu edes kärjistäminen. Olenko siis ajatuksiltani vain keskiluokkainen, joka toivoisi olevansa enemmän?

Kirjoittamisen vaikeus on muutakin kuin blogin kirjoittamisen vaikeutta. En ole kuukausiin kirjoittanut ainuttakaan uutta runoa. Ei vain ole mitään sanottavaa. Tai sitten en ole ottanut itselleni kylliksi aikaa. Ehkä pitäisi siirtyä parvekkeelle, täytellä ja sytytellä piippu ja katsella maailmaa, kynä ja kirja valmiina inspiraation varalta. Sanotaan, että kirjoittaja kirjoittaa aina enemmän tai vähemmän omasta elämästään, joten ehkä se että elän tällä hetkellä eräänlaisessa tyvenessä – suvantokohdassa – aiheuttaa sen, ettei ole mitään kirjoitettavaakaan. Olen toki muuttanut, ollut koulutuskartoituksessa ja hakenut töitä (laitoin työhakemuksen Dressmanniin, jonne haetaan myyjää/kiireapulaista), mutta ei elämässäni ole silti mitään suuria muutoksia tapahtunut. Ei uusia kavereita/ystäviä, vanhojen kanssa olen entistä vähemmän tekemisissä nyt kun asun Riihimäellä. Ei ihastumisia, ei pettymisiä, mutta ei myöskään onnistumisen tunteita. Vain olemista.

Ei minun ole paha olla, mutta ei hyväkään. Vain sellainen…noh, oleminen. Kunhan nyt olen ja möllötän ja mietin mitä tänään söisin. Elämäni kuulostaa varmasti tylsältä, mutta en koe itseäni tylsistyneeksikään, enkä masentuneeksi. Vain olen. Siinä on tietty autuus, että osaa vain olla, mutta liika on liikaa, mutta onpahan aikaa lukea.

Tarttis tehrä jotain, sanoi eräs presidentti. Niin tarttis, vielä kun keksisi, mitä tekisi. Työ toisi taloudellista vakautta sekä hieman sisältöä tähän neljän seinän sisällä kyhjöttämiseen. Vastausta odotellessa menee kuitenkin vielä toista viikkoa.

Huomenna lähtö Vesilahdelle, Lammasniemessä pidetään taasen Kontu-miitti. Kolmisenkymmentä ihmistä kahdessa pienessä mökissä. Siinä jos missä näkee erilaisia persoonia. Odotan mielenkiinnolla, millaisia keskusteluja siellä syntyy yön pikkutunteina. Tosin, en ole itse ilmoittautunut, mutta menen ainakin käymään. Ja avaimen hakeminen on minun vastuullani.

Konnusta tuli mieleeni, etten ole ollut järin aktiivinen Vihreässä Lohikäärmeessäkään aikoihin. Sielläkin tulee vastaan ongelma, josta jo mainitsin. Eli kaikki sanottava on jo sanottu tai ainakin joku joka on jo aiemmin kirjoittanut aiheeseen, on samaa mieltä kanssani, eikä minun ole näin ollen järkevää kirjoittaa vanhan toistoa.

Ehkä se, että oppii ymmärtämään, miten vaikeaa kirjoittaminen on, on alku uudelle. Ehkä sitten, kun todellan sisäistän asian, opin kirjoittamaan uudelleen. Ei vähemmän itsekriittisesti, mutta ehkä avoimemmin. Ehkä sitten uskaltaisi kokeilla erilaisia kirjoitustapoja ja leikitellä sanoilla. Ehkä pitäisi kokeilla enemmän erilaisia tyylejä, yrittää ottaa erilaisia näkökulmia tekstiin. Kirjoittaa sama teksti kahden eri henkilön näkökulmasta. Kuten olen monesti sanonut ja tulen sanomaankin: kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla, lukemalla ja kirjoittamalla lisää sekä lukemalla lisää ja vielä kirjoittamalla enemmän. Pitäisi itse muistaa soveltaa sanomisiaan omaan elämäänsä.

This entry was posted on Thursday, October 2nd, 2008 at 18:17 and is filed under Kontu, Yleinen. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.