Piippu ja velho.Suuri tabu: mitä kuolleesta saa sanoa?
Kohua herättänyt Kaarina Hazardin kolumni osui ja upposi. Suurin osa kolumnia kommentoineista ovat sitä mieltä, ettei Tony Halme ansaitse tuollaisia sanakäänteitä osakseen, kuin mitä Hazard käyttää. Tässä nousee esiin suuri suomalainen tapa: kuolleesta ei saa puhua pahaa. Toki, pahan puhuminen harvoin on oikeutettua jos koskaan, mutta Hazardia arvostelleet ovat unohtaneet kaksi seikkaa. 1) Hazard ei puhu pahaa kuolleesta vaan kertoo vain miten asiat olivat ja 2) Hazardin kolumni arvostelee selvästi median tapaa käsitellä kuolleita julkiksia (tässä tapauksessa Halmetta) eikä Halmeen elämäntapoja tai -valintoja.
Hazard osui siinä mielessä arkaan paikkaan, että kuolleista puhuminen edes paheksuvalla äänensävyllä on Suomessa ja suomalaisuudessa vahvasti hiljaisesti kielletty. Eräänlainen kirjoittamaton, yleiskansallinen sääntö, joka opitaan äidinmaidosta ja isän nahkaremmistä. Siitä jos poikkeaa, kuulut yhteisön hylkiöihin, sinulle ei enää puhuta ja katsotaan karsaasti. Näin ainakin vielä 1990-luvun suomalaisissa pikkukylissä. Itseäni on aina ihmetyttänyt, että onko totuus vähempi arvoinen asia kuin kuolleen kunnioittaminen. Ja miksi kuollutta ihmistä pitäisi kunnioittaa, muuta kuin niiden saavutusten kautta, jotka hän on eläessään tehnyt? Ei kuolemassa ole mitään ihmeellistä tai kunnioitettavaa, sillä se tapahtuu meille kaikille. Jokainen meistä kuolee joskus, eikä kuolema siis siksi ole mitenkään kunnioitettava tai arvostettava saavutus. En paheksu kuolleiden muistamista ja kynttilöiden viemistä haudoille, päinvastoin. Kuolleita ei pitäisi mielestäni unohtaa, sillä heidän elämänsä saattaa opettaa meille vielä paljon sen jälkeenkin kun tuo elämä on tullut tiensä päähän. Mutta kuolleiden nostaminen jalustalle, hyssyttely että “ei saa sanoa noin kuolleesta” ja kaikenlainen totuudenpuhujien paheksentu on raivostuttavaa ja iljettävää. Jos ihminen oli ikävä eläessään, niin ei hän kuoltuaan ole sen parempi. Niin makaa kuin petaa ja jokainen on itse vastuussa siitä, millaisena hänet kuolemansa jälkeen muistetaan. Vai haluaako joku nostaa Hitlerin ja Stalinin maailman hienoimmiksi johtajiksi, koska he ovat kuolleet?
Kärjistän varmastikin asioita, mutta niin pitääkin. Olen lopen kyllästynyt ihmisiin, joka asettavat hyvät tavat ja kauniit puheet totuuden edelle. Jos joku kuollut sukulaiseni on ollut eläessään inhottava määräilijä, läheistensä kiusaaja, niin ei kai minun tarvitse ylistää, miten itsevarma ihminen hän on ollut? Valkoiset valheet ja pienet kaunistelut vainajan lähimpien yhteydessä on sallittu, mutta viimeistään aikaa myöten pitää ymmärtää, että kaikki eivät pidä kaikista. Suomessa vain vainajista ei puhuta. Vain muistelutilaisuudessa ja sitten unohdetaan. Onko sekään sitten parempi vaihtoehto, kuin totuuden puhuminen, oli totuus miten ruma tahansa? Mene ja tiedä.
Kuoltuani minusta saa sanoa mitä ikinä haluatte. Elossa ollessani saatte sanoa minusta mitä haluatte. Eniten toivon, että saan rehellisiä mielipiteitä, jotta voisin eläessäni pyrkiä olemaan parempi ihminen. Arkussa sillä ei ole enää merkitystä.