Pääsykokeita joista ei jatkomahdollisuuksia. Tai ainakin siltä tuntuu. Kirjeitä ei näy, eikä kuulu, joten pitää suunnitella syksy uusiksi. Ehkä Saariselälle töihin?

Jaa niin, joko olen kuollut tai verenpainemittari on rikki, sykkeeni on nolla. Oletan että mittari ei toimi koska kirjoitan tätä. Tai ehkä vain uneksin.

Alkuperäinen ajatukseni oli kirjoittaa useammin, mutta se ei tunnu toimivan koska asetan itselleni aivan liian korkean aiherajan. Tämä on ensimmäinen selkeästi sekava blogikirjoitus, enkä pidä siitä. Yritin ensin kirjoittaa vain niin sanottuja järkeviä ja asiallisia tekstejä, mutta ilmeisesti ajattelen aivan liian vähän. Tai sitten ajattelen liikaa kaikkea, enkä saa yksittäisistä asioista luotua kunnollista, perusteellista mielikuvaa, joista voisin sitten kirjoittaa. Pitää koittaa vähentää perfektionismia tässä asiassa.

Kaipaisin luettavaa. Kirjoja kyllä on iso nippu ja lukemattomia teoksia enemmän kuin ikinä ehdin lukea, mutta nyt etsin jotain kesälukemista. Agatha Christie on ollut suosikkini lukemattomia kesiä, mutta nyt en löydä mitään uutta (suomeksi) luettavakseni. Pitää tehdä muutos ja tarttua Oscar Wilden koottuihin teoksiin. Tai ehkä sittenkin Kafkaa.

Ykkösbonusasiakkaiden asiakaslehdessä oli haastateltu Tuomas Holopaista. Jutun mukaan Taru sormusten herrasta on J. M. Tolkienin kirjoittama. Ajattelin ilmaista närkästykseni moisesta virheestä kovaäänisesti. Eiväthän M ja R ole edes lähellä toisiaan näppäimistössä.

Huomenna ajelen Hämeenlinnaan ja sieltä torstaina Helsinkiin teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Lukenut olen, mutta tuntuu kuin tieto valuisi päästäni pihalle kuin vesi hanhen selästä. Mielenkiinnolla ja pelolla odotan koetta.

Olen talon pää. Isäntäpari on lomalla Lapissa ja pojat jäivät kotiin. Joten minä toimin herrana pitäen yllä kuria ja nuhdetta. Paitsi että olen aika lepsu, mutta vain mikäli hommat hoidetaan kerralla eikä tarvitse miljoonaa kertaa sanoa kaikesta. Aika kiltisti ovat olleet.

Verkkoyhteisö Kontu ry:n suurin tapahtuma The Miitti lähestyy ja sitä myöten myös yhdistyksen vuosikokous, joka minun tulisi valmistella. Kohta tulee kiire, sillä vuosikokouskutsun tulee olla jäsenillä todisteellisesti kahta viikkoa (14 vrk) ennen kokousta. Samoin kaikki kokousaiheet pitää tietää siihen mennessä. Lisäksi pitäisi kirjoittaa puolivuotinen jäsenkirje. Tekemistä riittää ja kesätyökin alkaa perjantaina.

Uusi piippu pitäisi ottaa käyttöön ja sisäänpolttaa. Omat niksinsä siinäkin. Mutta mikään ei voita kesäistä päivää rannalla, piippu suussa, kylmää juotavaa käden ulottuvilla ja luettavaa ajankuluksi. Suomen kesä on hienoa aikaa, mutta vain siksi, että sillä on kavereinaan syksy, talvi ja kevät. Ilman näitä ei kesästä osaisi nauttia.

Koska Konnun kautta löytyi eräs kaukainen sukulainen, innostuin jonkin verran sukututkimuksesta. Mielenkiintoa on ollut ennenkin, mutta nyt löytyi myös energiaa tehdä asialle jotakin. Erityisen kiinnostunut olen suvustani suoraan ylenevässä polvessa eli isoisän isoisästä ja hänen isästään ja vieläkin ylöspäin. Tähän mennessä olen jäjittänyt vain oman isoisäni isoisän isän Ypäjälle, Palickalan kylän Rekolan taloon. Tiedän hänen vihkipäivänsä, vaimon nimen, lasten nimet mutta en synnyin- tai kuolinaikaa, en hänen vanhempiaan. Niinpä liityin sukufoorumille ja laitoin kyselyä asiasta, koska siellä eräs ihminen ilmoitti että hänellä on monen suvun ja talon tietoja. Kuitenkaan en ole päässyt ajallisesti vuotta 1844 kauemmas. Lisäksi sain selville sen, että isoisäni isoisän kaikki sisarukset ovat vaihtaneet sukunimensä pois Paliinista. Nytpä sitten kiinnostaakin, tuleeko tuo Palin tuosta Palickalan (Palikkalan) kylästä.

Väliedit: Nyt olen päässyt vuoteen 1781 eli 202 vuotta taaksepäin omasta syntymästäni suoraan ylenevässä polvessa. Tästä tulee joka tiedon myötä entistä kiintoisampaa.

Sitten se asian huono puoli. Olen niin kiinnostunut aiheesta, etten juurikaan jaksa keskittyä mihinkään muuhun. Kuitenkin ensi viikon keskiviikkona olisi Tampereen yliopiston puheopin ensimmäinen pääsykoeosio. Vaikka varsinaisia pääsykoekirjoja ei olekaan, toivon että olisin hieman paremmin lukenut nuo kaksi kirjaa, joihin sanottiin voivan perehtyä lisätietoja halutessaan. Ensimmäinen osio on jonkinlainen aineistokoe, joten täytyy vain toivoa, että kirjoitus lähtee sujumaan.

Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturi on heittänyt ilmaan ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa nuoria sidottaisiin mukaan vaikuttamaan siten, että äänioikeus kunnallisvaaleissa olisi jo 16-vuotiailla. Oikeusministeri Tuija Brax olisi valmis ainakin kokeilemaan ikärajan alennusta vuoden 2012 kunnallisvaaleissa.

Olen itse samaa mieltä siitä, että jollain konstilla nuoret tulisi saada kiinnostumaan politiikasta ja siitä, miten asioihin voi vaikuttaa. Enkä pidä tuota äänioikeuden laskemista ollenkaan pahana keinona, mutta se vaatii muutakin. Kouluissa tulisi kertoa enemmän vaikuttamismahdollisuuksista, siitä mitä äänestäminen parhaimmillaan äänestäjälle tuo. Jos ja kun saa oman ehdokkaansa kunnallisvaltuustoon, voi omaan ehdokkaaseen ottaa yhteyttä ja kysellä mitä hän aikoo, miten ja miksi. Ja kannattaa hieman seurata, pitääkö oma ehdokas lainkaan kiinni niistä teeseistä, joita hän on innolla ja paatoksella paasannut vaalien alla ääniä kerätäkseen. Kunnallisvaltuutetut ovat valtuustossa meidän äänestäjien äänien ansioista, joten heidän tulisi myös lunastaa äänestäjilleen antamia lupauksia. Mutta kuten on todettu, harva poliitikko muistaa lupauksiaan tai sitten he kohauttavat olkiaan ja toteavat: “No sehän nyt oli vain vaalipuhetta.” Tuollaista meidän äänestäjien ei tulisi koskaan sulattaa vaan vaatia päitä vadille. Monet meistä varmasti muistavat vielä Tehyn palkkakiistan.

Sama koskee myös kansanedustajiamme. He ovat edustamassa kansalaisia, äänestäjiään eikä tyytymätön äänestäjä katsele kauaa samaa ehdokasta. Tosin pitänee muistaa suomalainen sisukkuus, jääräpäisyys ja puoluesidonnaisuus. Monet perheet sukupolvi sukupolven jälkeen ovat aina äänestäneet samaa puoluetta ja useimmiten tietynlaista ehdokasta. Kuitenkaan politiikasta ei ole sopivaa puhua. Ainakaan minun perheessäni siitä ei ole puhuttu, ellei sitten jonkun ministerin tekemisiä ole haukuttu. Isoisäni taasen on liiankin aktiivinen vasemmistolainen, mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa tehdaskaupungin pojalta, joka on ikänsä tottunut siihen, että kotikaupungissa valta on kommunisteilla.

Toivoa kuitenkin on. Oman kokemukseni mukaan nuoret aikuiset ovat verrattain valveutuneita ja seuraavat poliittisia tapahtumia, mutta jostain syystä äänestäminen jää vielä monella väliin. Tässä maassa äänestämättä jättäminen ei kuitenkaan ole vielä kovin suuri mielenilmaus niin kuin ei sekään, että äänestää Mustanaamiota tai Aku Ankkaa. Olen itse hyvin vajavainen ehdottamaan mitään keinoja siihen, miten nuoret saataisiin mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Moni tuntuu ennemmin lähtevän mukaan mielenosoituksiin kuin vaaleihin ehdolle. Liekö sitten niin, että pelätään liikaa niitä keski-ikäisiä kalapuikkoviiksisiä kansanedustajia, jotka ovat tekemässä tämän maan päätöksiä eduskunnassa. Suurimpana valopilkkuna näen tällä hetkellä Oras Tynkkysen, hänen kaltaisiaan tarvitaan enemmän. Vai tapahtuuko niin, että me tämän hetken nuoret lähdemme politiikkaan mukaan sitten, kun olemme niin sopeutuneita yhteiskuntaan, että emme tahdokaan muuttaa enää mitään vaan vain nostaa kansanedustajien palkkioita kausi kaudelta? Ollaanko meitä tasapäistämässä koulusta lähtien systeemiin, jota vastaan lopulta unohdamme kapinoida koska huomaamme ajautuneemme liian syvälle?

“Tarttis tehrä jotain” sanotaan, mutta kyse on siitä, kuka olisi valmis tekemään. Kuten tuolla maailmalla kuulee, on maamme parhaat poliitikot kuluttamassa kahviloiden ja kapakoiden penkkejä, ja samaan aikaan he arvostelevat maan hallintoa ja sitä, miten “kaikki menee päin persettä” ja kuinka “maan asiat olisi kunnossa jos me vain oltaisiin eduskunnassa”.

Olen alkanut harkitsemaan vakavasti politiikkaan mukaan lähtemistä. Suurin ongelma on, että pitäisi valita puolue. Tahtoisin kuitenkin pysyä puolueettomana tässä asiassa, ihan vain pyrkiäkseni näkemään mahdollisimman objektiivisesti asioiden eri puolet. Tämän maan puoluepolitiikalla sen sijaan puolueista irrallaan on hankala edetä. Joten jos lopulta päätän lähteä mukaan, lienen Vihreiden listalla jäsenenä tai sitten sitoutumattomana. Uskon, että konkreettisia keinoja asioiden parantamiseksi alkaa syntyä, kun pääsee vain ajatusta pidemmälle asiassaan. Toivottavasti tämä nykyinen yhdistyselämäni auttaa ja kouluttaa minua, jos jonakin päivänä päätän lähteä mukaan kunnallis- tai valtiopolitiikkaan.

Santeri kuittaa.

Professori J.R.R. Tolkienin työt veivät minut mukanaan Keski-Maahan ensimmäistä kertaa monen monituista vuotta sitten. Internetistä haettuani lisätietoa päädyin lopulta keväällä 2002 rekisteröitymään eräälle keskustelupalstalle joka tunnetaan nimellä Vihreä Lohikäärme ja joka oli ja on edelleen osa Kontua, Suomen suurinta Tolkien-aiheista internet-sivustoa. En kuitenkaan koskaan tullut liittyneeksi Suomen Tolkien-seuraan, syystä jota en ehkä koskaan saa tietää.

Aikaa kului, kirjoittelin Käärmeeseen, tutustuin ihmisiin mm. Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu -elokuvien jonotuksissa (jonotimme siis teltoissa Tampereen Itäiselläkadulla Plevnan edessä ensi-iltalippuja) ja muissa tapaamisissa. Tulin jossain määrin tunnetuksi Tampereen kontulaisten keskuudessa ja tutustuin myös muualla asuviin. Sitten, loka-marraskuussa 2006 tapahtui jotakin. Jälleen kerran nousi esille puheenaihe siitä, pitäisikö Kontu rekisteröidä yhdistykseksi sivuston tulevaisuuden turvaamiseksi ja tapahtumien järjestämisen keskittämiseksi. Aktiivista keskustelua, huomioita puolesta ja vastaan kunnes sitten joulukuun 19. päivä 2006 pidettiin perustamiskokous ja allekirjoitettiin perustamiskirjat. Kohta puolentoista vuoden ajan on ollut olemassa Verkkoyhteisö Kontu ry joka on toiminut varsin hyvin alkukangerteluista huolimatta. On ihmisiä, jotka väittävät että yhdistyksen toiminnan onnistuminen on pitkälti aktiivisen puheenjohtajan ansiota vaikka toki kunnia kuuluu kaikille hallituslaisille. Niin, minä olen se puheenjohtaja, osin siksi, että olin äänekkäimpiä yhdistyksen puolustajia ja otin myös asioista selvää ja tiedotin muille. Tästä saan kiittää saamiani kokemuksia kirkkovaltuustossa ja muissa seurakunnan luottamustehtävissä.

Lopulta liityin Suomen Tolkien-seuraan, sillä se on helpoin tapa vahvistaa yhteistyötä. Verkkoyhteisö Kontu ja Suomen Tolkien-seura kun eivät ole kilpailevia yhdistyksiä, vaan toisiaan tukevia. Toimintamme painopisteet ovat hieman erilaisia, mutta tarkoitus sama: edistää Tolkienin töiden tuntemusta ja muuta fantasiaa.

Sunnuntaina 27.4. oli Tolkien-seuran vaalikokous, jossa valittiin uudet hallituksen jäsenet. Kävi hassusti, löysin itseni kuluttamasta STs:n hallituksen varapuheenjohtajan tuolia. Pesti on lyhyt, sillä syksyllä pidetään seuraava vaalikokous, mutta tietää silti töitä, sillä varsinainen puheenjohtaja on hyvin paljon kiinni Finncon 2008 järjestelyissä.

Ja kuinkas sitten kävikään. Aloimme heti miettiä uusia tapoja tehdä yhteistyötä Tolkien-seuran ja Konnun välillä. Sovimme myös molempien yhdistysten hallitusten tapaamisesta, jotta voisimme hieman rikkoa mahdollista jäätä väliltämme. Mikäli sellaista on. Toivon, että tästä syntyy pitkäaikainen ja molemmin puolin hedelmällinen yhteistyötaival.

Sitten jotain ihan muuta. Kuten monet ovat jo varmasti kuulleet, tulee Guillermo Del Toro ohjaamaan kaksi elokuvaa liittyen Tolkieniin. Hobitin ja vielä nimeämättömän jatko-osan, joka tulee sijoittumaan Hobitin ja Taru Sormusten herrasta tapahtumien väliin. Peter Jackson, joka ohjasi ja käsikirjoitti (yhdessä Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa) edelliset elokuvat, on mukana tuottajana. Suurella todennäköisyydellä Sir Ian McKellen palaa Gandalfin rooliin ja Howard Shore on ilmaissut kiinnostuksensa säveltää musiikit näihin elokuviin.

Santeri kuittaa.

Aloitan tästä elokuvatekstistä alkaen uuden käytännön eli alan antamaan tekstini lopussa tähtiä kuten parempikin kriitikko. Näin ollen saan itse hieman selvennystä siihen, miten arvioni osuu yksiin muiden kanssa. Ongelman muodostaa tosin se, että kerron elokuvista ehkä enemmän kuin olisi edes tarpeen. Käytän melko yleistä viiden tähden luokitusta.

Spiderwickin kronikat

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia!

Kävin eilen katsomassa otsikossa mainitun elokuvan. Syy siihen oli lähinnä se, että oli vapaalippuja joiden voimassaoloaika oli umpeutumassa enkä oikein jaksanut innostua mistään muusta elokuvasta. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut innoissani Spiderwickin kronikoistakaan, mutta toisaalta se tuntui alustavasti elokuvalta, jonka aikana ei tarvitsisi liikoja ajatella.

Se, mikä minua jo etukäteen kiinnosti oli Freddie Highmoren kaksoisrooli. Hän siis näyttelee Jared Gracea ja tämän veljeä Simon Gracea. Highmore tuli suuren yleisön tietoon elokuvassa Finding Neverland – Tarinan lähteillä, jossa hän näyttelee yhdessä Johnny Deppin, Kate Winsletin ja Julie Christien kanssa. Depp piti Highmoren näyttelijäntyöstä ja suositteli tätä ystävälleen Tim Burtonille elokuvaan Charlie and the Chocolate Factory, joka on suomennettu nimellä Jali ja suklaatehdas.

Takaisin Spiderwickiin. Highmore onnistui mielestäni erinomaisesti kaksoisroolissaan, veljekset olivat hyvin erilaiset aina hius- ja vaatetyylistä asenteisiin ja maailmankatsomukseen. Jared oli huomattavasti kiintyneempi isäänsä, joka oli lähtenyt toisen naisen matkaan. Tätä ei kuitenkaan oltu kerrottu Jaredille vaikka Simon ja heidän isosiskonsa Mallory (Sarah Bolger mm. In America, Alex Raider: Stormbreaker) asiasta tiesivätkin. Jared ei olisi halunnut muuttaa Spiderwickin kartanoon (joka muistutti kovasti Addams Familyn kartanoa) vaan lähteä äitinsä luota ja asua isänsä kanssa. Koko elokuvassa ei nähdä oikeaa isää, vaan kuulemme vain äänen ja näemme kuvan Jaredin kännykässä. Simon on kaikin puolin veljeään hillitympi, eikä niin utelias kuin Jared – ja juuri uteliaisuus aiheuttaa ongelmia tässä tarinassa. Simon pyrkii myöskin pysymään Malloryn ja Jaredin kiistoista erossa eikä puolusta kumpaakaan – ennen kuin annetaan kunnon syy, kuten peikon purema jalassa.

Mallory ei ole kovin paljoa veljeksiä vanhempi, mutta hän on juuri siinä hankalassa tilanteessa, kun ei olla vielä aikuisia, muttei olla enää pikkutyttöjäkään. Hän yrittää kovasti olla aikuismainen, mutta syyllistyy ylilyönteihin ja olettamuksiin, joihin hänellä ei ole minun mielestäni varaa. Toisaalta, jos toinen kaksosista on aina se joka tekee kepposia, niin voinee olettaakin, että hän tekee niitä vastaisuudessakin. Malloryn rooli ei ole mielestäni ihan niin toimiva kuin sen tulisi olla, mutta minulla on tietenkin omat näkemykseni ja ohjaajalla (Mark Waters mm. Head over Heels, Freaky Friday, Just like Heaven) omansa. Ja ei, en ole lukenut kirjaa, puhun vain sen perusteella, mitä valkokankaalta olen nähnyt.

Pääosa tapahtumista keskittyy tietenkin siihen mitä sisaruskolmikolle tapahtuu sen jälkeen, kun Jared on löytänyt isoisosetänsä Arthur Spiderwickin (David Strathairn mm. L.A. Confidential, Good Night, and Good Luck., The Bourne Ultimatum) luonto-oppaan. Tuo opas kun ei ole tavallisimmasta päästä, vaan kertoo keijujen, peikkojen ja muiden (satu)olentojen maailmasta, keinoista nähdä nuo olennot ja mitä pitää tehdä suojautuakseen pahantahtoisilta olennoilta. Suola ja tomaattikastike löytävät uusia käyttötapoja elokuvassa, vaikka suolan taianomaisiin ominaisuuksiin on uskottukin. Pahinta Jaredin kannalta on kuitenkin se, että pääpahis Mulgarath (Nick Nolte mm. Hulk, Hotel Rwanda) haluaa saada kirjan käsiinsä, sillä siinä olevilla tiedoilla hän voisi ryhtyä keijumaailman (ihmisten maailmasta puhumattakaan) yksinvaltiaaksi. Ja näillä tyypeillähän ei ole ikinä mikään kehittävä diktaattorius mielessä. Eikä kirjaa pysty tuhoamaan polttamalla, joten kolmikko on pulassa varsinkin sen jälkeen kun Mulgarth saa vahingossa kirjan sivun, jossa kerrotaan miten taloa suojaavan taian voi purkaa. Tämä taas tapahtuu samassa yhteydessä, kun Mallory ja Jared (Simonia puri peikko, hidastaisi matkaa) etsivät mielisairaalasta isotätinsä Lucinda Spiderwickin koska uskovat tämän voivan auttaa. Lucinda (Joan Plowright mm. 101 Dalmatians, Tea with Mussolini) on joutunut mielisairaalaan, koska on väittänyt ettei isänsä Arthur ole kuollut vaan keijut ovat vieneet hänet eivätkä arvet käsissä ole itsemurhayrityksen tuotetta vaan peikon raapima ja purema.

Lapset keksivät kuin keksivätkin keinon löytää isoisosetä Arthur Spiderwick (haluaisin myöskin aarnikotkan lemmikiksi), mutta hänestä ei lopulta ole paljoa apua. Ja tietenkin asiaa hankaloittaa äiti, joka ei tietenkään usko mitään lasten puheista. Tyypillinen aikuinen, uskoo vasta kun näkee. Nick Nolte nähdään vain kerran oman itsensä näköisenä ja muulloin hän on muuntautunut joka ns. todelliseksi itsekseen, milloin taas linnuksi.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Spiderwickin kronikat oli sinänsä viihdyttävä elokuva, joskin juonikuvio ja tapahtumat olivat kovasti ennakoitavissa. Ehkä viihdyttävyys oli siinä, ettei tarvinnut liikoja ajatella vaan saattoi keskittyä roolisuorituksiin. Kotitonttu Thimbletack taisi olla huvittavin hahmo jatkuvassa hunajanhimossaan. Hauskaksi hahmoksi osoittautui myös Hogsqueal (en muista kummankaan suomennettua nimeä) joka taas oli kyltymätön lintujen suhteen. Elokuva on jonkinlainen Pottereiden sukulainen, mutta pienemmällekin väelle sopivampi kuin viimeisimmät Potterit. Freddie Highmoren kaksoisroolin ansiosta annan elokuvalla kolme tähteä. ***

Miksi harva suomalainen osaa lausua tuon oikein?

Lähes joka päivä on uutisoitu olympiasoihdun kulkemisesta maailmalla sekä sen aiheuttamista mielenosoituksista, jotka ovat olleet toisinaan mellakkamaisia toisinaan taas hyvinkin rauhanomaisia. Kaikkein mielenkiintoisinta (ja myös järkyttävintä) touhussa on ollut Kiinan edustajien kommentit. Ensimmäisessä tiedotteessa, jonka minä kuulin, Kiinan edustaja sanoi että kyseessä on vain pienen tiibetiläisjoukon aiheuttama mielenosoitus, joka tullaan kukistamaan. Mielenkiintoista oli myös se, että Kansainvälisen Olympiakomitean suomalaisedustaja ehdotti olympiasoihdun maailmalla kiertämisen lopettamista pysyvästi. Ja tietenkin pitää muistaa kommentointi siitä, että nuo mielenosoitukset loukkaavat olympialaisten rauhanhenkeä.

Pihkat sanon minä. Juuri nuo mielenosoitukset (varsinkin rauhalliset) minusta vain korostavat rauhanhenkeä ja olympialaisten jaloa aatetta. Kiina on mielestäni tässä suurin rikollinen ja mieltäni kuohutti Kiinan kommentti siitä että “Tiibet on Kiinan sisäinen asia, johon ulkomaiden ei pidä puuttua”. Samaa sanoo Venäjä kun puhutaan Tšetšeniasta. Jos ihmisoikeuksia rikotaan (tapahtuipa se sitten missäpäin maailmaa tahansa), YK:n tulisi puuttua asiaan. Minun nähdäkseni Kiina on se, jota pitää rangaista ihmisoikeusrikkomuksista johtuen. Olympialaisten antaminen Pekingiin on yksi suurimpia tämän aikakauden virheitä. Toki on myönnettävä, että tämän myötä ihmisistä on tullut tietoisempia Kiinan ja Tiibetin tilanteesta, joka on monille ollut hämärän peitossa.

Mitä sitten tehdä? Minusta urheilijoiden tulisi boikotoida tämän vuoden olympialaisia samoin kuin kaikkien valtioidenkin. Menkööt Venäjä sinne, jos tahtoo, mutta muutoin on hankala ilmaista mielipidettä riittävän selkeästi. Kiina käyttää olympialaisia propagandatarkoituksessa samaan tapaan kuin Hitler Saksassa 1930-luvulla.

Santeri kuittaa.

Uutta yritystä blogin suhteen. Ja samoin kotisivujen. Ensimmäiseksi kiitän Merriä (aka Vesa Piittinen), joka on auttanut ja tehnyt tämän blogin/kotisivut minulle mahdolliseksi. Kiitos.

Tarkoitus on seurata hieman maailman menoa ja kertoilla jotain omasta elämästäni ja ennen kaikkea kirjoittamisesta. Kotisivuni tulevat olemaan blogin lisäksi eräänlainen esittely itsestäni, jotta voin sitten opastaa ihmisiä sekä kirjoittamisen että lukemisen pariin. Idea lähti sekä tarpeesta että kysynnästä, jonka hämmästyksekseni huomasin ollessani viime kerralla Nokian lukiossa kirjailijavieraana luovan kirjoittamisen kurssilla.

Lisää tulee, jahka ehdin ja opin. Todennäköisesti tulen myös siirtämään vanhoja tekstejä tänne.

Tervetuloa, toivottavasti viihdyt.