Archive for the ‘Oma elämä’ Category

Vaaliähkyn uhallakin

0
helmikuu 2nd, 2012

Suomen tasavallan presidentinvaali vuonna 2012 on ollut ennenkaikkea sosiaalisen median juhlaa (vihaan lyhennettä some, kuka idiootti on senkin saanut lyömään läpi) ja Pekka Haaviston menestyksen kivijalka. Peruskivenä tietenkin toimii Pekka Haavisto itse, jota ilman tämä ei olisi ollut mahdollista. Tällaiset – ja monet muut – ajatukset nousivat mieleeni, kun lueskelin Tämän kylän homopojan blogia. Jätin hänelle myös vastaukseni, jonka olen ottanut tämän bloggauksen perustekstiksi vain hieman tekstin muotoa muuttaen blogimaisemmaksi.

Kuten moni tietää ja loput arvaavat, olen itse ollut Haaviston kannattaja koko ajan. Kukaan muu ei ole ollut vaihtoehtona, mutta pidän itseäni myös realistina: Haavistosta ei tule presidenttiä tällä kerralla. Mutta toivon että hän jaksaisi kuuden vuoden päästä uudestaan lähteä presidenttiehdokkaaksi ja jaksaisi sillä välin olla seuraavat kuusi vuotta aktiivisesti näkyvillä, rakentamassa niitä yhteisymmärryksen siltoja, joita tässä maassa edelleen kaivataan niin kovin paljon – etenkin syrjäisemmillä seuduilla ja pohjoisessa.

Vaikka Haavistosta ei presidenttiä tulekaan, niin äänestin silti häntä ja toivon tietenkin, että kukaan ei äänestäisi Niinistöä ajatuksella “hän kuitenkin voittaa, joten äänestän häntä”. Se on yksi typerimpiä perusteita äänestyskäyttäytymisensä puolustukseksi ja voidaan osoittaa huonoksi ja kestämättömäksi perusteeksi jo ensi metreillä. Sillä jos kaikki ajattelisivat ja toimisivat tuollaisen ajatuksen mukaisesti, ei näissä vaaleissa koskaan tarvittaisi toista kierrosta vaan Niinistö olisi valittu jo ensimmäisellä kierroksella nykyistäkin huomattavasti suuremmalla äänisaaliilla. Mutta jos kaikki noin ajattelevat äänestäisivätkin protestiksi Haavistoa, saattaisimme sunnuntaina juhlia historiallista presidentin valintaa. Vaikka historiallinen Haavisto-ilmiö onkin. Pelkään vain, että hurmoshenkisyys lyö näpeille siitä huolimatta että Haaviston kannattajakunta on niin ihastuttavan sekalaista ja on jopa muslimeja, jotka äänestävät Haavistoa.

Suomella on potentiaa olla kokoaan suurempi ja siihen päästäisiin Pekan johdolla, sillä presidentin tärkein jäljellä oleva valtaoikeus – tai pikemminkin velvollisuus ja työtoimenkuva – on nimenomaan ulkopolitiikan johtaminen. Toisena tärkeänä valtaoikeutena pidän vankien armahtamisoikeutta, vaikka sitäkin on kritisoitu. Uskoisin että tässäkin asiassa Haavistolla on järkevät, rakentavat mielipiteet, vaikken olekaan ehtinyt niihin tutustumaan. Olisin kyllä kysellyt, jos olisin itse ehtinut mukaan johonkin Pekka Haaviston vaalitilaisuuksista. Minut on kuitenkin pitänyt kiireisenä viimeisen kolmen-neljän viikon aikana opiskelu sekä opintojen ohella huolehdittavat oppilaskunnan hallituksen ja Kiipulan kauppaopiskelijat ry:n asiat, joista jälkimmäisessä on ollut päänvaivaa ja ongelmia ihan riittämiin jo ensi metreillä. Ikävintä ja pahinta on se, että saan kautta rantain kuulla palautetta, jonka toivoisin tulevan suoraan asianomaisilta eikä kolmannen tai neljännen käden tietona.

Sosiaalinen media, josta alussa kirjoitin, lienee tosiaan suurimpia tekijöitä näissä vaaleissa varsinkin yhdessä perinteisemmän tiedonvälitysmedian myötävaikutuksella joka on lopulta saanut aikaan melko kirjaimellisen Pekka Haavisto -ilmiön. Tästä puhuttaessa on puhuttu vähän siellä täällä hurmoshenkisyydestä ja muita uskonnollisia piirteitä saaneesta ilmiöstä – tai ainakin ilmiöstä johon tunnutaan helposti liittävän uskonnollisista yhteyksistä tuttuja ylistyssanoja (toim. huom. mitä minä juuri sanoin). Siitäkin huolimatta olen iloinen nähdessäni, että tässä maassa vielä toisinaan ihmiset asettuvat seisomaan selkä suorassa aatteidensa puolesta. Ja vaikka olen aiemmin nähnyt tulevaisuuden synkkänä, on Pekka Haavisto minulle aurinko, joka on korvannut tunnelin päässä olleen junan. Pekka Haavisto-ilmiö on hunajaa, laastareita ja hellää huolenpitoa kaikille niille, jotka ovat olleet huolissaan asenteiden kovenemisesta Suomessa viime eduskuntavaaleista lähtien. Ehkä voimme sittenkin elää toivossa paremmasta.

Oma elämä, Politiikka, Yhteiskunta

Peilissä minua tuijottaa minulle vieras mies

1
tammikuu 21st, 2012

Kaikki Homo! – Outojen oopperan nähneiden pään sisäiset kellot varmasti soivat kun näkevät tämänkertaisen tekstini otsikon. Ja niin se on tarkoitettukin. Tosin en aio niinkään pohtia Pirkko Saision loistavaa tekstiä ja ohjaustyötä, mutta mielestäni tuo ajatus sopii mainiosti niihin aiheisiin, joista aion lyhyemmin tai pidemmin tällä kertaa kirjoittaa.

Aivan ensimmäisenä haluan päivittää erään tiedon niille teistä, jotka tiedätte minusta vähääkään enempää ja jotka saattavat jopa tuntea minut henkilökohtaisesti. Tulin nelisen kuukautta sitten kaapista ulos isälleni, jonka olin aiemmin todennut menevän hautaan ennemmin kuin kertoisin seksuaalisuudestani. Noh, miksi sitten kerroin? Koska saavutin raja-aidan, jonka halusin ylittää jatkaakseni matkaa elämässä. Näin myös tein ja toisin kuin yleensä, yllätyin. Isäni ei ollut arvannut, ennakoinut, aavistanut tai edes kuullut huhuja asiasta ja tuntui ottavan homouteni raskaasti, mutta: hän sanoi että asian käsittelyyn voi mennä aikaa. Eli hän ajattelee asiaa eikä vain jätä sitä huomiotta. Ja mikä vielä parempaa, hän ei ratkennut neljän kuukauden raittiuden jälkeen ryyppäämään siksi, että vanhin poikansa osoittautui homoksi. Hän tosin voi luottaa jälkikasvun saantiin vielä veljeni osalta, sillä olen saanut viitteitä siitä, että isäni lapsenlapsia toivoisi – toisin kuin äitini.

Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Kaapista ulos, jossa hän käsitteli mm. sitä miltä hänestä itsestään tuntui, kun ensimmäinen kaveri tuli kaapista ulos ja tunnustautui homoksi. Samalla hän sivuaa montaa tärkeää asiaa aiheeseen liittyen. Tärkein kysymys ei ehkä ole että “miltä homorakkaus tuntuu?” mutta tärkein vastaus ja viesti kaikille homofoobikoille ja tasa-arvon vastustajille lienee se, että me seksuaalivähemmistöihin (joka on oikeasti enemmistö jos tarkalleen tutkitaan esim. Kinseyn raporttia) kuuluvat olemme ihmisiä siinä missä valtaväestökin (eli oikea vähemmistö). En tiedä, rakastanko ketään miestä koskaan niinkuin naispuoliset ystäväni rakastavat omia miehiään tai miespuoliset ystäväni vaimojaan (tai avopuolisoitaan, morsioitaan, tyttöystäviään, lastensa äitejä tms. jne.), mutta minulle se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että saisin tasa-arvoiset oikeudet (josta seuraa myös velvollisuuksia) heteroväestön kanssa. En ole koira joka rekisteröidään roturekisteriin. Olen ihminen, yksilö, mies, persoona. Sellaisena tahdon myös tulla kohdellun, vaikka sitten haluaisinkin naimisiin toisen miesyksilön kanssa.

Tasa-arvoinen, sukupuolineutraali avioliittolaki onkin yksi kestoaiheistani siihen saakka, kunnes se tulee voimaan. Mutta tällä kertaa tärkeämpää on Saisiosta ja Meriläisestä huolimatta kiinnittää huomio huomisen päivän presidentinvaaleihin. Tiedän että vielä on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole päättäneet ketä äänestävät tai äänestävätkö ylipäätään. Kuten aiemmin olen mielestäni sanonut, on äänestysoikeus ennemminkin hyvä velvollisuus ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa asioihin kuin ikävä pakko. Varsinkin kun tässä maassa ei ole pakko äänestää. Tosin äänestämättä jättäminen on aina huono tapa kertoa mielipiteensä, sillä sen vaikutus on vähäisempi kuin äänestämisen. Uskoisin jokaisen järkevän ihmisen ymmärtävän, miksi kannattaa äänestysasioissa toimia siten kuin toivoisi kaikkien muiden toimivan.

Oma ehdokkaani on noussut gallupeissa ja persujen Soini koittaa omia puolueelleen syyn Pekka Haaviston nousulle. Läpinäkyvää ja ikävää toimintaa, sillä Haaviston vierailu Hakkaraisen sahalla – niin vaalipeliä kuin olikin – on myös todellinen osoitus siitä, millainen arvojohtaja Haavisto olisi. Siltoja rakentava, keskusteluun pyrkivä mutta tiukan määrätietoinen. En ymmärrä, miten Haaviston heikkoudeksi voidaan laskea pehmeät arvot, sillä nähdäkseni kaikkien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä sopusointuun, tasapainoon, tasa-arvoon ja toisiaan kunnioittavaan elämäntapaan. Lipponen ei ole sanonut kuulteni mitään sellaista, joka nostaisi hänet muiden yläpuolelle, Niinistö puhuu sanomatta mitään kuitenkin asettamalla rajapaaluja tasa-arvolle, Väyrynen on hallusinaatioista kärsivä narsisti, Arhinmäestä on eniten hyötyä Vasemmistoliiton puheenjohtajana, Paavinuskoista Soinia ei äänestä edes omat (enkä ymmärrä miksi pitäisikään), eikä tämän vaalin naisehdokkaissa ole mitään mikä puhuttelisi. Paitsi ehkä Essayah kristillisten ehdokkaana, mikä sekin lähinnä aiheuttaa reaktion, josta voisi purkautua väittely siitä, miksi uskonto eli kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Enkä häviäisi sitä kilpaa.

Presidentti eroaa puolueestaan, ei aja oman puolueen asiaa muiden kustannuksella (jos näin olisi, niin miksi demareiden Lipposen kannatus on niin heikko?) joten ei liene pelkoa siitä, että Haavisto Vihreiden ehdokkaana torppaisi ydinvoimaan liittyviä ehdotuksia tai alkaisi vaatia kauppakumppanimailtamme ehdotonta turkistarhauksesta luopumista. Myöskään Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ei ole ongelma, sillä erinnäisiä maita lukuunottamatta valtiovierailuissa ei keskitytä valtionpäämiehen yksityiselämään vaan valtioiden välisiin asioihin. Eihän Tarja Halosenkaan valtiovierailuja ole haitannut se, että hän on toiminut Setan puheenjohtajana, joka on kuitenkin omiaan herättämään kysymyksiä.

Haavisto on myös ulkopoliittisesti kokenut, rauhaisa rauhanneuvottelija, omalla tavallaan vaatimaton, mutta omat osaamisensa tunteva avoin mies, jota kohtaan pahimmat loat on heitetty kohulehti Seiskan taholta ja nämäkin ovat olleet hänen puolisoonsa liittyviä mustamaalauksia, joiden tapahtumista on jo kulunut aikaa. Sitä paitsi, kaikki tekevät elämässään asioita, jotka olisi viisainta jättää tekemättä, mutta tulevaisuuden tuntija meistä kukaan ei ole.

Toivon Soinin tapaan, että vaaliuurnilla olisi yllätys annettavanaan huomenna. Toisin kuin Soini, toivon Pekka Haaviston nousevan selkeäksi haastajaksi Sauli Niinistölle, jonka lipevään – lähes Jokerimaiseen – hymyyn ei vain voi luottaa. Vai ettekö ole nähneet televisiomainoksia?

Vaaleja, seksuaalisuutta, ihmisiä, ihmisyyttä, arvojohtajaa ja opiskelua miettiessäni huomaan, että peilissä minua tuijottaa vieras mies ja minulle vieras mies asuu minussa. Silti tiedän, ketä äänestää, mitä tehdä ja kuka olen. Koska yleisesti ottaen elämäni on paremmalla tolalla kuin pariin vuoteen, koen uusia asioita – kuten positiivisia tunteita. Toivon löytäväni sellaisia myös huomenna, kun kansa on puhunut ja (toivottavasti) valinnut kokeneen, ansioituneen, visionäärisen rauhanrakentajan, tasa-arvon todellisen kannattajan ja huumorintajuisen (asia jota Väyrynen lienee opetellut vuosikymmenet) haastajan ikävälle Niinistölle. Äänestämällä vaikutat ja äänestämällä numero kahta (2) olet tekemässä tulevaisuuden Suomesta hivenen parempaa paikkaa.

, , , , , , , , , , , , , , , ,
Kirkko/uskonto, Oma elämä, Politiikka, Seksuaalisuus/seksi, Seta, Yhteiskunta, Yleinen

Prometheuskesä summa summarum

4
elokuu 11th, 2011

Kesän Prometheus-leirit ovat päättyneet ja loppujuhlia vietettiin viime sunnuntaina ympäri Suomea. Nyt kun on hetken tauko ennen syysleirien alkamista, lienee hyvä hetki pohtia omaa Protukesää, sen merkitystä itselle ja miettiä myös, mitä ensimmäinen oma leiri sai aikaan minussa itsessäni. Kaikkineenhan työskentely leirin eteen alkoi jo vuoden alkupuolella, kun osallistuin ensimmäiseen koulutukseen Räyskälässä ja maaliskuussa toiseen osioon Voiman talolla.  Pääsiäisen tienoilla tiesimme jo tiimimme ja osa meistä tapasikin kotonani tutustumisen ja alustavien suunnitelmien teon merkeissä. Toukokuun alkupuolella oli tiimikoulutus ja vajaa kuukausi siitä, niin Kontiolahden Kiviniemen Protu alkoi, heti päivä koulujen loppumisen jälkeen. Vaikka olen ollut paljon leireillä ja ollut alusta pitäen suunnittelemassa niitä, yllätti työmäärä jossain suhteessa. Ehkäpä aika on kullannut muistot ja ikävä suunnitteluvaihe on jäänyt hämärämmäksi mielessäni kuin varsinaiset leirit. Joskaan en voi kutsua Protuleirin suunnittelua ikäväksi asiaksi.

Olen oppinut leirielämään riparien muodossa, joten nyt kun ei suunniteltu oppitunteja vaan keskusteluita ja toiminnallisempia tapoja käsitellä asioita, oli minullakin jotain uutta edessä. Olen ilmeisesti luonteeltani enemmän luentomaisempi kuin toiminnallinen, mutta sehän ei yllätä ketään. Viimeisten kahden ja puolen vuoden ajan olen ollut hoitosuhteessa psykologin kanssa ja vaikka olen aiemminkin ollut analyyttinen ja itseni melko hyvin tunteva yksilö, olen kuitenkin oppinut itsestäni vielä paljon lisää ja ennen kaikkea niitä positiivisia asioita. Tai pikemminkin olen oppinut ajattelemaan luonteenpiirteitäni, ajattelutapaani ja itseäni kokonaisuutena positiivisemmassa valossa kuin ennen. Tämän takia noin puolitoista vuotta sitten tuntui oikealta ajalta lähteä Seta-vieraaksi kiertämään Protuleireillä ja viime syksynä alkoi tuntua oikealta ajalta katsoa, vieläkö minusta on leirielämään ja kanssakäymiseen 15-16 -vuotiaiden kanssa. Ja olihan minusta. Tunnelma tiimin ja leiriläisten suhteen oli niin hyvä, että poikkeuksellisesti jo ensimmäisenä kokonaisena leiripäivänä uskalsin löysätä ja hullutella. Parasta minun mielestäni on tietenkin se, että saatoin hullutella leiriläisten läsnäollessa menettämättä kuitenkaan ohjaajan auktoriteettiani. Keskusteluiden vetäjänä väitän olevani kohtalaisen hyvä, sillä lähes aiheesta kuin aiheesta keksin kysymyksiä leiriläisille ja hiljaisten ryhmien varalta olen aina perehtynyt aiheisiini sen verran, että pääkopastani löytyy eriteltyinä sekä faktatietoa – mikäli sellaista on – että omia mielipiteitä, joita ainakin toivottavasti osaan käyttää sopivassa suhteessa. Protun keskeinen ajatus kun on Utelias Pohdinta, niin pyrin tuomaan oman mielipiteeni esille siten, että se ei ole ainoa oikea mielipide ja että minut saa aina haastaa keskustelemaan ja ajattelemaan asiaa uusista näkökulmista. Jo ohjaajakoulutuksissa sain palautetta positiivisena asiana siitä, että minulla tuntuu olevan mielipide jokaiseen asiaan. Näin pitkälti onkin, mutta juuri siksi pelkään koko ajan sitä että julistaisin omaa mielipidettäni liiaksi. Toisaalta asian tiedostaminen tekee sen helpommin tunnistettavaksi ja siten osaan varoa. Vaan ei mitään niin hyvää etteikö olisi jotakin huonoakin. Leiriläisten suhteen olen melko etäinen ja tottumuksen voimasta kaipaan leiritiimissä selkeää hierarkiaa, jonka olen oppinut rippileireiltä. Myöskään Protun läheisyyskulttuuri ei saa minua suoranaisesti lämpiämään, mutta muutosta on huomattavissa jo kolmen koulutuksen ja yhden leirin jälkeen.

Jotkut lukijat varmastikin tietävät, että Protuleireillä ja koulutuksissa iltaisin mahaudutaan kuuntelemaan iltasatua ja iltaohjelmaan voi kuulua hierontarinkiä ja leirin lopulla halikuja tai autonpesu, millä nimellä kukin sen tuntee. Ne, jotka eivät tiedä mitä mahautuminen on, niin yksinkertaisuudessaan se tarkoittaa sitä, että käydään lattialle patjoille makaamaan siten, että oma pää on toisen vatsalla ja omalla vatsalla jonkun kolmannen pää. Jos siltä tuntuu ja toiselle sopii, on silittäminen täysin sallittua iltasadun aikana. Jo pelkästään fyysisten ongelmieni kanssa jätän mahautumisen väliin aina, mutta syytä on myös muualla. En koskaan lapsena oppinut, että fyysinen kosketus voisi olla ok tai hyvä asia. En ole saanut mistään mallia – ainakaan positiivista – siihen, miten suhtautua fyysiseen läheisyyteen ja kosketukseen. Sanotaan että suomalaisilla on huomattavasti muista kansoja ja kulttuureita suurempi henkilökohtainen alue, jolle toisen ei ole lupa tulla ellei toisin ole sovittu/ilmoitettu. Minusta tuntuu, että minulla tuo alue on tavallista isompi ja mikäli en itse tee aloitetta tai selkeästi anna lupaa toiselle tulla rajan sisäpuolelle, ahdistun hyvin pahasti ja saatan käyttäytyä sen mukaisesti eli suollan suustani niin mustaa ja kieroa huumoria, ironiaa ja sarkasmia, että useimmat ymmärtävät ainakin jollain tasolla tulleensa liian lähelle. Tai sitten sanon sen suoraan, riippuen hieman siitä kuka ja millainen persoona on rikkonut yksityisyyteni rajoja. Jopa parhaat ystäväni tietävät kysyä minulta aina tavatessamme, että saako minua halata. On päiviä, jolloin sanon ei ja päiviä jolloin sanon kyllä. Tänä kesänä vastaus on ollut huomattavasti useammin kyllä, joten olen edistynyt asian suhteen, mutta työtä on vielä. Yksi Protun parhaita puolia onkin, että saan olla juuri sellainen kuin olen – erilainen, outo, ulkopuolinen ja halutessani saan jättää hierontaringit, mahautumiset ja halauskierrokset väliin. Ja näin teenkin. Tiimini tietenkin tiesi tämän ja osasi suhtautua siihen asianmukaisesti, samoin kuin leiriläisille kerrottiin miksi minä en moisiin osallistu. Pääsin kuitenkin yllättämään ainakin tiimiläiset ja ehkä leiriläisetkin sillä, että todistusten jaon yhteydessä halasin jokaista leiriläistä. Tämä oli siinä mielessä helppoa, että leiriläisemme oli kaikki tyttöjä eikä tarvinnut arvailla mikä olisi ollut jätkien suhtautuminen asiaan. Kun sitten minut korutettiin, koska olin uusi ohjaaja, halasin myös kaikki tiimiläiset läpi enkä usko että he sitäkään varsinaisesti osasivat odottaa. Hienointa tässä kuitenkin on se, että tuo halauskierros ei ahdistanut.

Nyt kun takanani on yksi Protuleiri ja melkoinen määrä rippileirejä, kannatan ehdottomasti ennemmin Protua kuin riparia. En kiistä etteikö ripari olisi kohtalainen vaihtoehto ja uskossa olevalle nuorelle oikea vaihtoehto, mutta koska uskovia nuoria on käsitykseni mukaan melkoinen vähemmistö (mutua, ei faktaa), pitäisi Prometheus-leirien saada enemmän näkyvyyttä kouluissa myös uskontotunneilla käyvien oppilaiden keskuudessa. Protun Utelias Pohdinta -ajattelu, keskustelumuotoiset asioiden käsittelyt niin nuorten elämään kuuluvista kuin yhteiskunnallisistakin asioista, toiminnalliset tavat käsitellä aiheita ja oppitunnittomuus tekevät protusta lähtökohdiltaan sellaisen aikuistumisleirin, jollaisia mielestäni kaivattaisiin enemmän. Määrät ovat kuitenkin riippuvaisia siitä, miten hyvin tiedottaminen ympäri Suomen onnistuu ja miten saamme rikottua perinteen siitä, että vain riparin käynti ja konfirmaatio olisivat juhlistamisen arvoisia. Väittäisin keskivertonuoren saavan irti paljon enemmän Protun tavoista käsitellä asioita, kuin riparien ulkoläksyistä ja oppitunneista, joilla opetellaan oman kirkon tapaa katsoa asioita ja vaihtoehtoiset ajatusmallit jäävät hyvin vähälle. Tai näin ainakin oli silloin kun itse olin riparitoiminnassa mukana. Lienenkin siis Sokrateen tavoin nuorison turmelija, kun olen sitä mieltä että jokaisen tulisi ajatella itse asioita ja muodostaa itse oma maailmankatsomuksensa siten, että saisi tietoa mahdollisimman monista erilaisista tavoista ajatella.

Lyhyesti vielä tämän kesän Seta-vierailuistani Prometheus-leireillä. Kävin yhteensä neljällä leirillä, jotka kaikki olivat täällä Janakkalassa, Leppäkosken Voiman talolla. Vierailuihini alkaa syntyä jo omanlaisensa rutiini, jota tietenkin aina muokkaa leiriläisten etukäteen tekemät, anonyymit kysymykset sekä tilanteessa syntyvä keskustelu. Osa leireistä on sellaisia, että keskustelua syntyy helposti ja paljon, toisilla taas on hiljaisempaa, jolloin vierailuni on luentomaisempi. Täysin hiljaista leiriä ei kuitenkaan ole tullut vielä vastaan vaan aina joku leiriläinen on uskaltanut sanoa jotakin. Paketti koostuu Seta-tietoudesta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistötermien avaamisesta, hieman vähemmistöjen oikeuksien historiaa ja sitten leiriläisten kysymyksiin vastaamista. Aloitan varsinaisen vierailuosuuden aina musiikilla, jonka toivon hieman rikkovan jäätä ja virittävän aiheen tunnelmaan. Omasta mielestäni kaikki vierailut menivät hyvin ja ainakin suora palaute on ollut positiivista. Tässä Sinulle tehtävä: Jos olet ollut Protuleirillä kesällä 2010 tai 2011 joko leiriläisenä tahi tiimiläisenä (miksei kokkinakin) ja olen ollut leirilläsi Seta-vieraana ja muistiisi on jäänyt jokin kuva minusta, niin anna palautetta tämän postauksen kommenttina. Tai jos et halua antaa sitä julkisena, lähetä sähköpostitse. Vierailijana haluan kehittyä, sillä uskon että aina on jotain missä voisi parantaa, sillä en aio lopettaa Seta-vierailuja vaikka suunnitelmissa onkin vielä hieman aktivoitua protuna.

//Edit: sähköpostiosoite on santeri.palin[at]gmail.com

Oma elämä, Protu, Seta

Ei vain erilainen vaan ulkopuolinen

5
heinäkuu 29th, 2011

Olen aina kokenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Enkä vain erilainen vaan ulkopuolinen. Ihmiset eivät ole ymmärtäneet ajatuksenjuoksuani ja minulle taas ihmiset ovat olleet outoja koska eivät tunnista tai tajua asioita, jotka minulle ovat itsestäänselvyyksiä. Huumorintajunikin on pohjimmiltaan sellaista, että ihmisillä menee yleensä tovi jos toinenkin oppia tunnistamaan, milloin vitsailen ja milloin en. Olen sentään oppinut pitämään pahimmat sammakot poissa suustani, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettenkö haluaisi sanoa mitä ajattelen. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi ajatella ennen kuin sanon, koska minä en osaa sanoa ellen ole ajatellut asiaa. Toisinaan tuntuukin siltä, että ajattelen nopeammin kuin mitä ehtisin koskaan itseäni ilmaista, oli sitten kyse puheesta tai kirjoittamisesta. On myös muita asioita: en milloinkaan ole kuulunut kunnolla mihinkään porukkaan vaan aina seurassa olen yksinäisin. Muistan jopa seurakunta-ajoilta, että kaikilla leireillä ollessani koin olevani enemmän ulkopuolinen kuin porukkaan kuuluva. Ja sitä tunnetta koulumaailmassa korosti vain se, että olin kiusaamisen kohde – kuten varmaan kaikki sellaiset jotka eivät vain syystä tai toisesta mahdu makuun ja/tai sovi kuvaan. Homous  on ehkä yksi aiheeseen vaikuttava tekijä, mutta kaapista ulos tuleminen ei ole ratkaissut asiaa, sillä edes toisten homojen seurassa – ovat he sitten jonkin stereotypian edustajia tai eivät – en koskaan koe olevani yksi heistä.

Nyt joku syyttää, että teen itse itsestäni ulkopuolisen tavalla tai toisella. Että huomionhakuisuuttani väitän kokevani olevani muutakin kuin erilainen tai outo, koska he eivät näe sitä outoutta. Huolestuisinkin, jos joku näkisi pääni sisään ja tuntisi oman elämäni, kokemukseni ja ajatukseni siten kuin minä. Tiedän etten voi konkreettisesti todistaa asiaa, mutta kokemus ulkopuolisuudesta on hyvin todellinen. En tunne oloani missään seurassa – ainakaan sellaisessa jossa ihmisiä on paikalla enemmän kuin kaksi tai kolme  – mukavaksi vaan pikemminkin sivustaseuraajaksi, ulkopuoliseksi. Tätä tapahtuu silloinkin kun olen keskusteluissa tai tilanteessa ylipäätään mukana. Ja annapas olla, jos ihmisiä on paljon paikalla ja tilanne ei ole omassa hallinnassani: silloin ahdistun koska koen että kykene tekemään millekään mitään. Ahaa, olet siis kontrollifriikki, sanoo joku. Vaan en ole, minulla ei ole tarvetta hallita kaikkea enkä hallitsekaan. Olen kulkeutunut nykyiseen asuinpaikkaanikin vain koska sinne minut on tie vienyt. Se, että oma kokemukseni erilaisuudesta tuntuu niin vahvana, on minullekin epäselvä asia, koska jos tarkastellaan elämäntilannettani nyt, niin kaikki on hyvin. Ruokaa on, katto on pään päällä ja onpa sitä kaikenlaista pientä ekstraakin. Pystyn aina joskus toteuttamaan halujani (ostamaan kirjoja ja piipputupakkaa, toisinaan alkoholiakin), joten miksi nurista. Miksi ajatella niin kuin ajattelen, jos se vaikuttaa mielentilaani ja -terveyteeni? Koska kyseessä ei ole vain ajatus, kyseessä on kokemus. Jonka pohja on kaukana lapsuudessa ja joka ei ole muuttunut vaikka olen pian kolmekymppinen tai niistä kaikista positiivisista ja hyvistä kokemuksista huolimatta, joita varsinkin viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut.

Syy siihen, miksi juuri nyt kirjoitan tämän, lienee törmäämiseni ja tutustumiseni Mr. Quentin Crispiin (oikealta nimeltään Denis Charles Pratt). Olen hieman jopa hämmentynyt siitä, että olen löytänyt hänet vasta nyt – 12 vuotta kuolemansa jälkeen ja kaksi vuotta sen jälkeen kun elokuva An Englishman in New York julkaistiin. Ja jo vuonna 1975 nähtiin Englannin televisiossa elokuva Naked Civil Servant joka perustuu Mr. Crispin omaelämänkertaan. Millaista oli olla  julkihomo 1930-luvulta lähtien kun homous oli laitonta ja seksuaalinen perversio? Mr. Crisp hakattiin sen takia, mutta hän ei suostunut olemaan muiden odotusten kaltainen vaan oli oma itsensä vaikka tiesi että pahoinpitely olisi mitä todennäköisintä. Naked Civil Servant (joka on suomennettu nimellä Palveluksessanne: Alaston virkamies) kertoo aikuistumisesta, oman homouden hyväksymisestä ja sen näyttämisestä muille ja käsittelee Mr. Crispin elämää parikymppisestä nuorukaisesta keski-ikäiseen.

Kuva sivustolta http://fluxionesque.blogspot.com

John Hurt Mr. Quentin Crispina elokuvassa An Englishman in New York / Kuva sivustolta http://fluxionesque.blogspot.com/

An Englisman in New York taas kertoo miten Mr. Crisp haluttiin New Yorkiin puhumaan sen jälkeen kun siellä oli nähty kaapelitelevisiossa Naked Civil Servant. Molemmissa elokuvissa näyttelee maanmainio John Hurt. An Englisman in New York on lainannut nimensä Stingin samannimisestä laulusta, joka yllätys yllätys, kertoo juurikin Mr. Quentin Crispistä ja on levytetty jo 1987. Tämä elokuva kertoo ikääntyvästä homosta, joka kiertää puhumassa siitä miten olla onnellinen ja miten toteuttaa itseään omassa elämässään. Kohuakin hän saa aikaan vähättelemällä AIDSia. Tämäkin on elämänkerrallinen elokuva ja omalla tavallaan jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Naked Civil Servant loppuu. Pidin molemmista hyvin paljon enkä vähiten siksi, että näyttelijänä on sama mies, jolloin jatkuvuus on hyvinkin realistista.

Tämän jälkeen olen metsästänyt videoita, joissa olisi alkuperäisen Mr. Quentin Crispin haastatteluja tai jopa tällainen An evening with Mr. Quentin Crisp taltiointi. Se vähä mitä olen löytänyt, vakuutti minut kahdesta asiasta: 1) An Englishman in New York on hyvin uskollinen oikeille tapahtumille ja 2) minun pitäisi ottaa oppia Mr. Crispistä. Vaikka ehkä omalla tavallaan olenkin tehnyt niin tietämättäni, voisin nyt oppia jotakin tietoisesti. Älykkyydellään ja hauskuudellaan minut on myös vakuuttanut kaksi muuta julkisuuden henkilöä – Oscar Wilde ja Stephen Fry. Uskon, että voin kaikilta kolmelta oppia tärkeitä asioita, jotka antaisivat minun olla kaikessa komeudessani ja kauheudessani Santeri Palin. Ehkä parhaiten minut vakuutti kun kuulin Mr. Crispin suusta sanat: “I’m not just a different – I have always been an outsider: An alien.” Tältä minustakin tuntuu, ainakin Suomessa. Jostain käsittämättömästä syystä ulkomaalaiset ja mielellään isohkot kaupungit viehättävät minua ja tunnen sellaisissa käydessäni voivani olla todella vapaa olemaan mitä olen – ulkopuolinen, erilainen, minä.

Oikea Mr. Quentin Crisp / Kuva sivustolta http://i.telegraph.co.uk/

Jollakin hyvin kierolla tavalla koen jatkavani Mr. Crispin jäljissä, mutta en hänen nuoruutensa aikojen vaan nimenomaan New Yorkin ajan. Käyn protuilla puhumassa Seta-vieraana ja tilaisuudet muistuttavat hieman tällaisia Ilta Mr. Quentin Crispin kanssa -esiintymisiä. Kerron Setan toiminnasta, paikallissetoista, hieman historiasta, avaan termistöä ja sen jälkeen alan kertomaan omasta elämästäni leiriläisten etukäteen tekemien kysymysten johdattelemina. Pääsääntöisesti kysymykset kun kuuluvat “millaista on olla homo?”, “milloin tiesit olevasi homo?”, “kuinka läheisesi ja perheesi suhtautuivat?”, “millaista on tulla kaapista ulos?” ja “oletko sinut itsesi kanssa?”. Mitä muuta voin tehdä, kuin kertoa elämästäni, miten olen kokenut ja vastata noihin kysymyksiin? Olen huomannut olevani hyvinkin avoin näissä vierailuissa – raja menee siinä, että yksityiskohtia seksielämästä en kerro. Tosin, eipä siinä olisi juuri kerrottavaa sillä kokemusta ei ole päässyt kertymään kovinkaan paljoa. Ja näillä näkymin tämä tulee olemaan suhteellisen pysyvä olotila.

Näillä näkymin onkin todennäköistä, että kunhan saan pian alkavan koulun loppuun parin-kolmen vuoden päästä, alan toivottavasti käydä töissä saadakseni rahaa kasaan, jotta pääsisin muuttamaan ulkomaille ja etsimään töitä. Tämän takia aion yrittää päästä myös työharjoitteluun ulkomaille jossain vaiheessa. Kansainvälisyys on hyvä vaihtoehto luoda kontakteja tulevaisuutta varten ja uskon – ei vaan tiedän – että kun pääsen johonkin itselleni sopivaan kaupunkiin (Dublin, Wien, Praha tms.) myös kirjoituslukkoni aukeaa, koska niin käy aina, kun pääsen pois Suomesta. Lappi on tässä kohtaa poikkeus, siellä pystyy kirjoittamaan mutta teksti on hyvin erilaista kuin kaupungeissa syntyvä. Ja lopulta, miksi en toteuttaisi ajatustani jos se tekee minusta onnellisen? Eikö tärkeintä ole juuri oma elämäni, oma onnellisuuteni ja että saan olla oma itseni? Jos vastauksesi on ei, niin kerro toki, miksi olen väärässä.

Elokuvat, Oma elämä, Seksuaalisuus/seksi

Lyhyesti, mutta hyvillä mielin.

1
toukokuu 13th, 2011

Olen aloittanut useita blogitekstejä eri aiheista, joita en sitten koskaan ole saanut valmiiksi. En edes ole tallentanut kaikkien alkuja, joten osa ajatuksista on kadonnut sen siliän tien. Nytkin tilanne on se, että aiheita olisi useita, mutta onko mitään järkeä kirjoittaa samaan bloggaukseen useasta eri aiheesta? Eikö se tee blogista entistä sekaisemman? Mutta ei kai siinäkään ole järkeä, että kirjoittaa samana päivänä useita bloggauksia, eihän siinä pysy itsekään perässä. Yksi vaihtoehto on tietenkin hajauttaa tekstejä aiheen mukaan eri sivuille eli esimerkiksi poliittisille teksteille oma sivu, uskontoon liittyville oma ja henkilökohtaiseen elämään liittyville omansa. En vain koe sitä kovinkaan järkevänä tapana, se ei palvele blogin tarkoitusta. Ehkäpä siis yritän käsitellä vain lyhyesti niitä aiheita, jotka ovat nyt minulle päällimmäisiä.

Kronologisesti vanhin aiheeni josta olen palavasti halunnut kirjoittaa edes muutaman sanan käsittelee oikeustajuani ja viime kesän Helsinki Pride marssin kaasuiskun tuomioita. Oikeustajuani loukkaa syvästi se, että tuomio ei ollut ehdoton ja mielestäni vahingonkorvaussummatkin jäivät liian pieniksi. Pyhä Eru sentään, pahoinpitelysyytteitä oli yli 80 ja joukossa lapsia ja nuoria. Rattijuopumuksesta ja liikenteen törkeästä vaarantamisestakin saa helposti 60 päivää vankeutta joka voidaan muuttaa 60h yhdyskuntapalvelua. Loukkaannuin tuosta tuomiosta.

Toinen aihe onkin paljon ajankohtaisempi, aiheesta uutisoitiin eilen. Perussuomalaiset jäävät oppositioon Portugali-kysymyksen takia, koska katsovat että vakausrakenne tulee viemään entistä lähemmäs EU:n liittovaltiota. Portugalista kynnyskysymyksen tekeminen oli minulle selvä merkki siitä, että Persut eivät tule olemaan hallituksessa ja vähääkään politiikkaa seuranneet tiesivät jo vaalien aikaan, että Suomi ei voi noin vain jättäytyä pois tilanteesta. Niinpä Soinin ja Persujen kynnyskysymys takasi oppositiopaikan ja kuten kaikki tietävät, sivusta on hyvä huudella. Kannattajat voivat sanoa, että takkia ei käännetty ja tämä saattaa jopa lisätä Persujen ja eritoten Soinin kannatusta. Mutta ennakoiko tämä sitä, että saamme seuraavaksi Perussuomalaisen presidentin? Siinä vaiheessa olen totta totisesti tyytyväinen presidentin valtaoikeuksien karsimisesta, vaikka pääsääntöisesti olenkin vastustanut liiallista keulakuvaksi muuttamista, kyllä presidentillä valtaakin tulee olla.

Uusin uutinen SETAlta kertoo, että transvestiittien sairausleima on päätetty poistaa. Sanon vain, että jo oli aikakin. Ehkä Suomi sittenkin muuttuu osaltaan paremmaksi paikaksi elää, vaikka kuuluisikin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.

Päivän henkilökohtaisesti suurin uutinen on kuitenkin se, että sain opiskelupaikan Kiipulan koulutus- ja kuntoutuskeskuksesta. Elämällä on pitkästä aikaa selkeä suunta ja opiskeluissa otetaan huomioon niin fyysiset kuin psyykkisetkin erityistarpeet. Koulutus on kolmivuotinen, mutta uskoisin selviäväni siitä nopeammin, koska minulla kuitenkin on lukio suoritettuna, joten hyväksiluvut selvitetään heti opintojen alussa. Liiketalouden perustutkinto eli minusta tulee merkonomi ja suoritan talous- ja hallintopuolen koulutuksen. Pieni uutinen on suuresti sekoittanut pienen pään, sillä olen jo ehtinyt katsella ammatti- ja tutkintosormuksia, valmistujaislakkeja ja myöskin kansainvälisyysvaihtoehtoja eli josko sitä pääsisi vaikka vain muutamaksi viikoksi suorittamaan vaikkapa työharjoittelua ulkomaille jossakin vaiheessa. Uskoisin myös löytäväni itseni ennemmin tai myöhemmin oppilaskunnan hallituksesta. Myös ammattiliittoon ja opiskelijaliittoon liittymiset ovat jo ehtineet pyöriä mielessä.

Protuleirin suunnittelu on edennyt hyvin, viikon kuluttua tiimitapaaminen ja kolmen viikon kuluttua sunnuntaina alkaakin jo leiri. Tässä on siis monia syitä olla innoissaan ja hyvällä tuulella. Mikä mielenkiintoisinta, olen löytänyt mielihyväkeskukseni ja siinä alkaa olla toiminnan merkkejä. Olen siis ihan todellisesti toipumaan päin pahimmasta masennuksesta. Takapakkia saattaa tulla, mutta pääasia on, että tiedostan kykeneväni etenemään elämässäni. Vielä on pitkä matkaa täydelliseen toipumiseen, mutta oikealla tiellä ollaan. Henkilökohtaisesti uskon, että osasyy on myös siinä, että voin fyysisestikin hieman paremmin – olen saanut kahdeksan kiloa pois rasittamasta niveliä ja selkää.

Aurinkoista kevään jatkoa.

Oma elämä, Politiikka, Protu, Seta, Yhteiskunta