Kaikki Homo! – Outojen oopperan nähneiden pään sisäiset kellot varmasti soivat kun näkevät tämänkertaisen tekstini otsikon. Ja niin se on tarkoitettukin. Tosin en aio niinkään pohtia Pirkko Saision loistavaa tekstiä ja ohjaustyötä, mutta mielestäni tuo ajatus sopii mainiosti niihin aiheisiin, joista aion lyhyemmin tai pidemmin tällä kertaa kirjoittaa.
Aivan ensimmäisenä haluan päivittää erään tiedon niille teistä, jotka tiedätte minusta vähääkään enempää ja jotka saattavat jopa tuntea minut henkilökohtaisesti. Tulin nelisen kuukautta sitten kaapista ulos isälleni, jonka olin aiemmin todennut menevän hautaan ennemmin kuin kertoisin seksuaalisuudestani. Noh, miksi sitten kerroin? Koska saavutin raja-aidan, jonka halusin ylittää jatkaakseni matkaa elämässä. Näin myös tein ja toisin kuin yleensä, yllätyin. Isäni ei ollut arvannut, ennakoinut, aavistanut tai edes kuullut huhuja asiasta ja tuntui ottavan homouteni raskaasti, mutta: hän sanoi että asian käsittelyyn voi mennä aikaa. Eli hän ajattelee asiaa eikä vain jätä sitä huomiotta. Ja mikä vielä parempaa, hän ei ratkennut neljän kuukauden raittiuden jälkeen ryyppäämään siksi, että vanhin poikansa osoittautui homoksi. Hän tosin voi luottaa jälkikasvun saantiin vielä veljeni osalta, sillä olen saanut viitteitä siitä, että isäni lapsenlapsia toivoisi – toisin kuin äitini.
Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Kaapista ulos, jossa hän käsitteli mm. sitä miltä hänestä itsestään tuntui, kun ensimmäinen kaveri tuli kaapista ulos ja tunnustautui homoksi. Samalla hän sivuaa montaa tärkeää asiaa aiheeseen liittyen. Tärkein kysymys ei ehkä ole että “miltä homorakkaus tuntuu?” mutta tärkein vastaus ja viesti kaikille homofoobikoille ja tasa-arvon vastustajille lienee se, että me seksuaalivähemmistöihin (joka on oikeasti enemmistö jos tarkalleen tutkitaan esim. Kinseyn raporttia) kuuluvat olemme ihmisiä siinä missä valtaväestökin (eli oikea vähemmistö). En tiedä, rakastanko ketään miestä koskaan niinkuin naispuoliset ystäväni rakastavat omia miehiään tai miespuoliset ystäväni vaimojaan (tai avopuolisoitaan, morsioitaan, tyttöystäviään, lastensa äitejä tms. jne.), mutta minulle se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että saisin tasa-arvoiset oikeudet (josta seuraa myös velvollisuuksia) heteroväestön kanssa. En ole koira joka rekisteröidään roturekisteriin. Olen ihminen, yksilö, mies, persoona. Sellaisena tahdon myös tulla kohdellun, vaikka sitten haluaisinkin naimisiin toisen miesyksilön kanssa.
Tasa-arvoinen, sukupuolineutraali avioliittolaki onkin yksi kestoaiheistani siihen saakka, kunnes se tulee voimaan. Mutta tällä kertaa tärkeämpää on Saisiosta ja Meriläisestä huolimatta kiinnittää huomio huomisen päivän presidentinvaaleihin. Tiedän että vielä on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole päättäneet ketä äänestävät tai äänestävätkö ylipäätään. Kuten aiemmin olen mielestäni sanonut, on äänestysoikeus ennemminkin hyvä velvollisuus ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa asioihin kuin ikävä pakko. Varsinkin kun tässä maassa ei ole pakko äänestää. Tosin äänestämättä jättäminen on aina huono tapa kertoa mielipiteensä, sillä sen vaikutus on vähäisempi kuin äänestämisen. Uskoisin jokaisen järkevän ihmisen ymmärtävän, miksi kannattaa äänestysasioissa toimia siten kuin toivoisi kaikkien muiden toimivan.
Oma ehdokkaani on noussut gallupeissa ja persujen Soini koittaa omia puolueelleen syyn Pekka Haaviston nousulle. Läpinäkyvää ja ikävää toimintaa, sillä Haaviston vierailu Hakkaraisen sahalla – niin vaalipeliä kuin olikin – on myös todellinen osoitus siitä, millainen arvojohtaja Haavisto olisi. Siltoja rakentava, keskusteluun pyrkivä mutta tiukan määrätietoinen. En ymmärrä, miten Haaviston heikkoudeksi voidaan laskea pehmeät arvot, sillä nähdäkseni kaikkien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä sopusointuun, tasapainoon, tasa-arvoon ja toisiaan kunnioittavaan elämäntapaan. Lipponen ei ole sanonut kuulteni mitään sellaista, joka nostaisi hänet muiden yläpuolelle, Niinistö puhuu sanomatta mitään kuitenkin asettamalla rajapaaluja tasa-arvolle, Väyrynen on hallusinaatioista kärsivä narsisti, Arhinmäestä on eniten hyötyä Vasemmistoliiton puheenjohtajana, Paavinuskoista Soinia ei äänestä edes omat (enkä ymmärrä miksi pitäisikään), eikä tämän vaalin naisehdokkaissa ole mitään mikä puhuttelisi. Paitsi ehkä Essayah kristillisten ehdokkaana, mikä sekin lähinnä aiheuttaa reaktion, josta voisi purkautua väittely siitä, miksi uskonto eli kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Enkä häviäisi sitä kilpaa.
Presidentti eroaa puolueestaan, ei aja oman puolueen asiaa muiden kustannuksella (jos näin olisi, niin miksi demareiden Lipposen kannatus on niin heikko?) joten ei liene pelkoa siitä, että Haavisto Vihreiden ehdokkaana torppaisi ydinvoimaan liittyviä ehdotuksia tai alkaisi vaatia kauppakumppanimailtamme ehdotonta turkistarhauksesta luopumista. Myöskään Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ei ole ongelma, sillä erinnäisiä maita lukuunottamatta valtiovierailuissa ei keskitytä valtionpäämiehen yksityiselämään vaan valtioiden välisiin asioihin. Eihän Tarja Halosenkaan valtiovierailuja ole haitannut se, että hän on toiminut Setan puheenjohtajana, joka on kuitenkin omiaan herättämään kysymyksiä.
Haavisto on myös ulkopoliittisesti kokenut, rauhaisa rauhanneuvottelija, omalla tavallaan vaatimaton, mutta omat osaamisensa tunteva avoin mies, jota kohtaan pahimmat loat on heitetty kohulehti Seiskan taholta ja nämäkin ovat olleet hänen puolisoonsa liittyviä mustamaalauksia, joiden tapahtumista on jo kulunut aikaa. Sitä paitsi, kaikki tekevät elämässään asioita, jotka olisi viisainta jättää tekemättä, mutta tulevaisuuden tuntija meistä kukaan ei ole.
Toivon Soinin tapaan, että vaaliuurnilla olisi yllätys annettavanaan huomenna. Toisin kuin Soini, toivon Pekka Haaviston nousevan selkeäksi haastajaksi Sauli Niinistölle, jonka lipevään – lähes Jokerimaiseen – hymyyn ei vain voi luottaa. Vai ettekö ole nähneet televisiomainoksia?
Vaaleja, seksuaalisuutta, ihmisiä, ihmisyyttä, arvojohtajaa ja opiskelua miettiessäni huomaan, että peilissä minua tuijottaa vieras mies ja minulle vieras mies asuu minussa. Silti tiedän, ketä äänestää, mitä tehdä ja kuka olen. Koska yleisesti ottaen elämäni on paremmalla tolalla kuin pariin vuoteen, koen uusia asioita – kuten positiivisia tunteita. Toivon löytäväni sellaisia myös huomenna, kun kansa on puhunut ja (toivottavasti) valinnut kokeneen, ansioituneen, visionäärisen rauhanrakentajan, tasa-arvon todellisen kannattajan ja huumorintajuisen (asia jota Väyrynen lienee opetellut vuosikymmenet) haastajan ikävälle Niinistölle. Äänestämällä vaikutat ja äänestämällä numero kahta (2) olet tekemässä tulevaisuuden Suomesta hivenen parempaa paikkaa.
Johan tätä on odoteltu. Perussuomalaisten kansanedustajista muutamat boikotoivat Itsenäisyyspäivän Linnan juhlia. Hakkarainen ei omien sanojensa mukaan kuulu sinne hikoilemaan herrojen joukkoon ja paljon rakastamani Pentti Oinonen loukkaantuu henkilökohtaisesti, koska Linnan parketilla saattaa nähdä tanssivia miespareja. Ja koska Oinoselta on peräti sotaveteraani kysellyt, että kuinka tämä on mahdollista, niin kyllä Penan pitää nyt Linnasta jäädä pois, ihan äänestäjät tyytyväisenä pitääkseen. Asiasta uutisoi Iltalehti. Tasapainon ja -arvon nimessä on nyt perustettu facebook-tapahtuma Homotanssit, joka on kerännyt ilmoittautuneita tämän kirjoitushetkellä vajaat pari tuhatta, allekirjoittanut mukaanlukien. Hakkaraistahan tanssivat homot eivät liikuta (ainakaan parketilla): Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa, kansanedustaja tuhahti Iltalehdelle.
Voi voi, miten minulle tuleekaan mieleen isälliseen äänensävyyn sanottuna syvää viisautta ääni tihkuen ja lievää pettymystäkin tuntien sanat: Lapset, lapset. Oinonen on mitä on, homokammoinen sotaveteraanien kunnian puolustaja, jolle tasa-arvo ja tasavertaisuus eivät merkitse mitään. Ja miksi juuri tänä vuonna aiheuttaa niin paljon päänvaivaa se, että Linnan juhlissa tanssii homoja? On niitä siellä ennenkin tanssinut, mutta valitettavasti eivät toistensa kanssa. Ja kuvitteleeko arvon kansanedustaja Oinonen, että Suomen sotaveteraanien joukossa ei olisi ainuttakaan homoa, jota Oinosen sanomiset eivät loukkaisi? Eipä taida herra Oinonen sellaista ajatella, koska ei kuulu hänen tai sotaveteraanien maailmaan seksuaalinen moninaisuus. Sotaveteraaneista on tehty sukupuolettomia, sodan kauhut kärsineitä ihmisraunioita, sen sijaan että huomioitaisiin ihminen sodan takaa kokonaisuutena.
Anteeksi nyt vain, mutta pakko sanoa pari asiaa. Ensinnäkin, jos sinut on kansa eduskuntavaaleissa valinnut kansanedustajaksi, niin sinun kuuluisi olla edustamassa äänestäjiäsi vuoden isoimmassa ja arvovaltaisimmassa juhlassa, jossa kaikenlisäksi juhlitaan Suomen Itsenäisyyttä, josta Persut niin mielellään puhuvat. Minun silmissäni kansanedustajalla on velvollisuus äänestäjiensä puolesta osallistua Linnan juhliin, kyllä sielläkin sitä politiikkaa tehdään. Ja Hakkarainen, raittein juoppo jonka tiedän, pelkää että tulee sanomista jos hänet nähdään boolimaljan lähellä. No, mutta. Jos herra Hakkarainen on raitis, niin mitä hän sinne boolimaljan läheisyyteen edes hakeutuisi? Ehkäpä Teukka pelkääkin mopon riistäytymistä käsistä Linnan juhlissa ja jättää ne siksi väliin?
Toisekseen, kansanedustaja Pentti Oinonen ja kristilliset: Homoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Olemme vihdoin päässeet kansakunnan kaapista askeleen jos parikin ulospäin, joten turha kuvitella että suostuisimme sinne takaisin, vaikka te kuinka istuisitte sen kaapin päällä. Se, että vuosi sitten näimme ensi kerran miesparin pyörähtelemässä Linnan juhlissa on pitkällisen työn saavutus ja sitä ei seksuaalivähemmistöiltä helpolla pois viedä. Meillä on neljä julkisesti seksuaalivähemmistöön kuuluvaa kansanedustajaa, onko herra Oinosen mahdotonta työskennellä heidän kanssaan? Tai edes keskustella asiallisesti? Tuollainen jääräpäisyys ei pitkällä tähtäimellä ole hyvä vaihtoehto alati muuttuvassa maailmassa. Me homot olemme täällä ja aiomme pitää meteliä siitä niin kauan, kuin se on tasa-arvon ja tasavertaisuuden kannalta olennaista. Me pidämme meteliä olemassa olostamme, kunnes olemisemme ja elämisemme on kaikille arkipäivää Suomessa. Takapakkia näyttäisi tulevan Persujen jytkyn takia ja muutenkin asenneilmapiirien koventumisen tähden, mutta en usko, että olen ainoa, kun sanon että meistä ei eroon pääse. On helpompaa hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, kuin jääräpäisesti tunkea omaa maailmankuvaansa ja homovastaisuuttaan kaikkien kurkusta alas.
Suunnittelin jossain vaiheessa ulkomaille muuttamista, koska Suomessa asiat muuttuvat hitaasti jos ollenkaan parempaan suuntaan. Nyt alan ajatella, että en voi lähteä ennenkuin asiat paranevat, sillä kenenkään ei pitäisi joutua olemaan kaapissa vastoin tahtoaan, kuten minä olen ollut ja jokaisen nuoren, itsestään epävarman nuoren olisi hyvä saada esimerkkejä siitä, miten homotkin ovat tasapainoisia, vastuullisia ihmisiä siinä missä heterotkin. Jottei tarvitsisi kuvitella, että on maailman ainoa poika joka tykkää muista pojista.
Mr. Quentin Crispiltä kysyttiin “Miten ajattelette asioiden menevän vuonna 1983?” Mr. Crisp vastasi: “Asiat menevät huonompaan suuntaan.” Eräs paikallaollut kommentoi “Sanoitte noin viime vuonnakin.” Johon Mr. Crisp “Yrittäkää näyttää että olin väärässä.” Näin minäkin ajattelen…asiat menevät huonompaan suuntaan, jos taas joudutaan taistelemaan jo saavutetuista oikeuksista.
Luin tänään parikin mielenkiintoista kirjoitusta ja niistä seurannutta keskustelua. Toinen on ihan oikea uutinen ja toinen taas kolumni sekä siitä kirvonneet lukijakommentit. Parasta lienee se, ettei kummassakaan mainita kansanedustaja Hakkaraista tai edes Perussuomalaisia (joita aion edelleen kutsua persuiksi).
Virpi Salmen kolumni sanoo ääneen sen, mitä olen itsekin toisinaan miettinyt, kun olen joutunut tahi päätynyt tekemisiin tämän päivän vanhempien kanssa. Aika usein mieleeni on tullut Bernard Shaw’n ajatus: “Voi olla kiistanalaista, ketkä olisivat lapsen parhaat holhoojat, mutta ei ole epäilystäkään, että vanhemmat ovat kehnoimmat.” Opettajansijaisuuksia tehdessäni varsinkin ala-asteella olen huomannut, että jos oppilaan käyttäytymisestä tai läksyjen tekemättä jättämisestä huomauttaa vanhemmalle, törmää läpäisemättömään muuriin, joka estää kaiken järkevän ja loogisen keskustelun siitä, mikä on tilanne todellisuudessa. Eikä siinä vielä mitään, jos näin kävisi vain sijaiselle, mutta tiedän että samaan ongelmaan törmäävät myös lasten vakiopettajat. Salmen nimitys dogmivanhemmista ja fundamentalistivanhemmista tuntuukin enemmän kuin oikeutetuilta. Aina vedotaan kaikenlaisiin epämääräisiin tutkimuksiin ja siihen että “meidän Sami vaatii erityishuomiota”. Ja koska vanhemmat haluavat ennemmin olla lastensa kavereita kuin oikeasti kasvattavia, vastuullisia aikuisia, ollaankin muutamassa vuodessa mukavasti päädytty pihan kuralätäköstä isän/äidin lompakon kautta kalliilla mopoautolla kaiteen kautta jorpakkoon.
Kolumnissa puhutaan selkeästi varhaiskasvatuksesta, mainitaanhan siellä kantoliinat, imetys sekä koko perheen nukkuminen samassa sängyssä. Kaikista näistä löytynee tutkimuksia puolesta ja vastaan ja ehkä jopa täysin neutraaleja tutkimuksia. Minusta juuri siinä mennäänkin vikaan, sillä on sitä ennenkin lapset osattu kasvattaa ilman spesifioituja tutkimuksia. Miten hyvin siinä ollaan pärjätty, niin on mahdotonta tehdä vertailua, mutta uskaltaisin väittää, että suurin osa tämän maailmanajan aikuisista Suomessa on kohtuullisesti pärjäävää ja toimeentulevaa porukkaa. Poikkeuksia tietenkin löytyy aina, vai mitä sanotte Hesarin kommentoijista?
Sitten siihen uutiseen. Yle tietää kertoa että seksuaalikasvatusta varten koulukäyttöön on suunniteltu työkalupakki, josta löytyy perinteisten esitteiden, julkaisujen ja kondomien lisäksi tekopenis ja -emätin. Osa kommentaattoreista ja haastateltu äiti ovat sitä mieltä, että tämä tällainen on ihan liikaa ja yököttävää ja hirveän kamalaa kun heidän lapsilleen ja nuorilleen opetetaan seksuaalivalistusta ja perustietoa seksuaalisuudesta ja ihmisen anatomiasta. Siis voi herra jumala ja pyhä isä sentään, autas nyt näitä ahdistuneita vanhempia, jottei vaan kävisi niin että pienille kullannupuille opetettaisiin jotakin todellista elämää koskevaa tietoutta. Nehän saattaa tulla kysymään jotain vielä vanhemmiltaan. Parasta tässä on se, että kun puhutaan yläasteella tapahtuvasta opetuksesta on vanhempien näkökulmaa mukaan tuotu haastattelemalla 7-vuotiaan (kyllä, seitsemän) äitiä. “Kyllä se vähän hassulle kuulostaa, en itse kyllä olisi tämmöiseen suostuvainen oman pojan kohdalla. Ehkä voisin ymmärtää sen ammattikoulu- ja lukioikäisten lasten kohdalla mutta en missään nimessä yläasteikäisten vielä, 7-vuotiaan pojan äiti Hanna Huuskonen Kuopiosta arvioi.” Miten ihmeessä on relevanttia haastatella äitiä, jonka lapsi on vasta mennyt kouluun, kun käsitellään aihetta joka tulee mukaan opetukseen vasta muutamia vuosia myöhemmin?
Joskus aikoinaan kun täytin 15, tuli postissa C4-kirjekuori, jossa oli kaikenlaisia esitteitä ja kondomi. Tarkoitus oli kaikessa hiljaisuudessa valistaa nuorta. En muista että yhdessäkään esitteessä olisi puhuttu seksuaalisuuden monimuotoisuudesta ja ajattelinpahan jo silloin, että vähän tuli myöhässä koko kirje, vaikka oma seksielämä ei ollutkaan vielä alkanut. Koulussa ei tietenkään kukaan puhunut mitään kyseisestä kirjeestä ja oppitunnit ihmisen biologiaan lisääntymisen ja seksuaalisuuden suhteen olivat niin vähäisiä, että melkein väittäisin ettei niitä tunteja ollutkaan. Ei niistä ainakaan tullut viisaammaksi ja kuitenkin olin itseäni etsivä, ahdistunut orastava homo, joka uskoi olevansa maailman ainoa pojista kiinnostunut poika. Niinpä suljin asian mielestäni ja ahdistuin vuosien myötä vielä lisää.
Minun ja varmasti monien muidenkin lukijoiden onneksi uutisen kommentoijissa on myös järkeviä ihmisiä, joten koko aikaa ei tarvitse kiemurrella tuskissaan ja itkeä verta. Mutta mielessä heräsi ajatus siitä, että jos asiat ovat vanhemmille ja opettajille niin vaikeita, niin käyttäisivät hyödykseen alan erikoisosaajia. Seksivalistus on myöhäistä aloittaa siinä vaiheessa, kun omasta teinistä saa selville, että hänellä tyttö- tai poikaystävä. Srksistä ja seksuaalisuudesta on viisaampaa puhua avoimesti, jottei pääse syntymään kielletyn hedelmän houkutusta, sillä vanhemmathan kieltävät lasten ja nuorten mielestä kaiken kivan, jonka haluavat pitää vain itsellään ja siten pilaavat maailman ja elämän.
Fundamentalistivanhemmat dogmeineen esiintyvät sekä Salmen kolumnissa että Ylen uutisessa. Kummassakin silmille hyökkää, että lapsuutta ja nuoruutta pyritään hallitsemaan kaikin keinoin kaikilla elämän osa-alueilla ilman, että mietitään asioita realistisesti faktojen pohjalta. Hyvät vanhemmat antavat rajoja, rakkautta, opettavat kunnioittamaan ja hyväksymään erilaisuutta muissa ihmisissä sekä itsessään, opettavat elämän tosiasioita ajoissa ja antavat lasten pumpuliin kietomisen sijasta saada muutamia haavoja. En voi antaa yleispäteviä ohjeita, koska en ole asiantuntija enkä pienen tai isomman lapsen vanhempi, mutta uutena kummisetänä olen monin tavoin erään pienen lapsen kasvussa ja kasvatuksessa mukana ja tiedän tarkalleen sen, millainen kummi en halua olla – sellainen kuin omani. Useimmiten hyvä ohje vanhemmille on se, että ajatelkaa millaiset vanhemmat olisitte itse tarvinneet.
Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko pääsi suuren yleisön tietoon lauottuaan, että työnantajalla tulee olla oikeus tietää mikäli työntekijä on homo, jotta työnantaja voi arvioida onko työntekijän arvot ristiriidassa firman kanssa. Menneellä viikolla hän myös esiintyi Ylen A-Talk ohjelmassa yhdessä Keskustan kansanedustajan Eevamaria Maijalan kanssa, jossa molemmat olivat vastustamassa sukupuolineutraalin avioliittolain esitystä. Puolestapuhujina oli Vihreiden Jani Toivola sekä sateenkaariperheen lapsi Sanna Marin.
Suunnittelin jo, etten kirjoita aiheesta enää ainuttakaan tekstiä, mutta ilmeisesti en voi välttää sitä. Elsa Saisio sanoi vuosi sitten A2 Homoillassa jotain sen suuntaista, että näistä asioista pitää puhua niin kauan kunnes tasa-arvo toteutuu. Tämän ajatuksen otin itsellenikin käyttöön nyt, kun huomasin että homoseksuaalien oikeudesta tasa-arvoon on pakko edelleen puhua. Vaikka tuskin tuon mitään uutta keskusteluun mukaan niin ainakaan kukaan ei voi syyttää siitä, ettenkö toisi mielipiteitäni esille.
Ihan ensimmäisenä kommentoin Mika Niikon sanomisia liittyen työnantajan oikeuteen tietää työntekijän seksuaalinen suuntautuminen mikäli se poikkeaa valtaväestöstä. Hesarin haastattelussa Niikko sanoo “Esitin asian kysymyksenä, että jos homous on niin normaalia kuin jatkuvasti annetaan ymmärtää, miksi homoutta pitää piilottaa työtä haettaessa ja miksi parisuhdelakia tarvitsee muuttaa myös sen vuoksi, että homo voisi kertoa työnantajalle olevansa avioliitossa rekisteröityneen parisuhteen sijasta”. Kansanedustaja Niikolle tehköön tiettäväksi, että juuri hänen kaltaistensa ja puoluetovereidensa kaltaisten kansalaisten takia moni homo joutuu piilottelemaan suuntautumistaan. Tuoko Niikko sitten itse työhaastatteluissa esille, että hän on hetero? Kristillisessä nuorisotyössä aiemmin vaikuttanut Niikko pitää seksuaalisuutta arvona joka voi olla ristiriidassa työpaikan arvojen kanssa. Joku voisi kertoa Niikolle, että seksuaalisuus ei ole arvo, jonka voi valita. Vai onko herra itse selkeästi ollut elämänsä aikana sellaisessa tienhaarassa, jonka hän voi selkeästi osoittaa ja sanoa että tuossa kohtaa valitsin arvokseni heterouden? “Esimerkiksi kristillisten arvojen mukaista tehtävää kuten pastorin virkaa ei voi toteuttaa uskottavasti ainakaan vapaiden suuntien seurakunnissa, jos työntekijä on homoseksuaali”, väittää Niikko. En nyt ole täysin varma siitä, keitä Niikko tarkoittaa vapaiden suuntien seurakunnilla, mutta tiedän erään asian: homoseksuaalinen pastori ei ole sen parempi tai huonompi seurakunnan paimen kuin heteroseksuaalinenkaan. Ainakin näin asian pitäisi olla. Mutta moni asia on eritavalla kuin mitä minä toivon. Laulussa lauletaan “jos ois valta niinkuin on mieli…” niin kirkko ja valtio olisivat erillään, yksikään Perussuomalaisen puolueen jäsen ei olisi eduskunnassa ja valtakunnan raskasta byrokratiakoneistoa kevennettäisiin.
Nyt palaan A-Talkin pariin. Kuunnellessani keskustelua lakialoitteesta avioliittolain muuttamiseksi – tai ainakin sellainen keskustelu oli ohjelman tarkoituksena – huomasin hämmästeleväni kerta toisensa jälkeen yhtä ja samaa asiaa: Miksi samaa sukupuolta olevien avioliitto koetaan uhkana omalle itselle ja yhteiskunnalle? Tässä kohtaa paino on sanalla avioliitto, sillä jokaisessa keskustelussa, jossa asiaa käsitellään, tulee jonkun suusta ajatus siitä että kyllä homoseksuaaleille voidaan antaa samat oikeudet MUTTA ÄLKÄÄ SANOKO SITÄ AVIOLIITOKSI! Tai tätä mieltä tuntuvat olevan kaikkein liberaaleimmat avioliittolain muutoksen vastustajat. Nyt tahtoisinkin kysyä: Mitä helvettiä? Keskustan Eevamaria Maijala sanoi useampaan otteeseen, että yhtäläiset oikeudet ovat jo olemassa, mutta kyseessä on pieniä sanaeroja. Hän kuitenkin myönsi adoptio-oikeuden, sukunimioikeuden ja perintöoikeuden puuttumisen ja sen että vihkimystä ei saa samaa sukupuolta olevat parit. Maijala ja Niikko takertuivat koko ajan siihen, että avioliittoinstituutiota ei pidä muuttaa, koska siinä on kyseessä miehen ja naisen välinen liitto. Kysyn: Mitä helvettiä? Miksi on ongelma sanoa homoparin liittoa avioliitoksi, jos se sitä kuitenkin pohjimmiltaan on? Paitsi ettei ole, ainakaan tällä hetkellä. Mitäs jos poistetaan koko avioliittoinstituutio laista ja vain rekisteröidään parisuhteet. Muutetaan kaikki maistraatissa vihityt avioliitot rekisteröidyiksi parisuhteiksi ja jätetään avioliitto ilman juridista merkitystä kirkon käyttöön. Sitten jos kirkossa naimisiin menneet tahtovat perintöoikeuden ja kaiken muun nykyisen avioliittolain piirissä olevat oikeudet, niin menisivät maistraattiin rekisteröimään suhteensa. Kirkko pitäkööt avioliittonsa, mutta irroittakoon otteensa valtiosta ja verotuloista sekä oikeudesta toimia väestörekisterin ylläpitäjänä.
Jani Toivola toi pariinkin otteeseen esille sen, että jos katsoo millaisessa maassa elämämme, niin täällä on jo samaa sukupuolta olevien perheitä, heillä on lapsia ja että oikeastaan koko tilanne on tätä päivää, tätä todellisuutta ja lakialoite tekisi siitä virallista. Niikon ja Maijalan mielestä lakia ei tarvita, jos kerran tilanne on jo tämä. He eivät millään tuntuneet ymmärtävän Toivolan ja Marinin ajatusta siitä, että jos yhteiskunnan rakenteissa on kirjattuna tasa-arvoisuus myös avioliittolaissa, niin myös yleinen ilmapiiri alkaisi muuttua parempaan ja suvaitsevaisempaan suuntaan. Niikon ja Maijalan mielestä sillä ei olisi mitään merkitystä, mutta olen itse samaa mieltä Toivolan kanssa. Paljon puhutaan lain hengestä, mutta tasa-arvoisuuden henki tuntuu olevan kateissa lainsäätäjiltämme. Sanna Marin puhui omista kokemuksistaan, millaista on elää lapsena ja nuorena perheessä jossa on kaksi äitiä ja hän todisti sanoillaan samaa kuin mitä monet tutkimuksetkin eli että vanhempien sukupuoli ei ole ratkaisevaa vaan se, että lapsella on rakastavat vanhemmat olivat he kumpaa sukupuolta tahansa tai edustaisivat vain yhtä sukupuolta. Niikko on jyrkän vannoutunut siitä, että kaksi isää tai kaksi äitiä ei voi olla lapselle hyväksi.
Tutkimuksessa on tutkittu lähes sataa tutkimusta. Näiden tutkimusten mukaan voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan tutkimukset eivät tue näkemystä, jonka mukaan lapsi tarvitsisi ehdottomasti sekä isän että äidin kasvaakseen täysivaltaiseksi ja tasapainoiseksi yhteiskunnan jäseneksi. Niikko ei uskonut, mutta kukapa sitä vajaan sadan tutkimuksen tutkimusta uskoisi kun meillä on Raamattu. Niikko saisi myös tutkia hieman historiaa ennenkuin alkaa väittämään että avioliittoinstituution ydin on naisen ja lapsen turva ja suvunjatkamisen turva. Ei tarvitse mennä montaakaan sataa vuotta taaksepäin kun avioliitot olivat lähinnä omaisuuden siirtoja ja turvaamisia, sekä sukujen välisiä liittoja vallan takeeksi.
Niikko aloitti ohjelman väittämällä, että sukupuolineutraali avioliittolakiesitys ei ole tasa-arvo- tai ihmisoikeuskysymys vaan että ihmisiä on sumutettu ja johdettu harhaan, sillä jos samaa sukupuolta olevat parit voisivat solmia avioliiton, olisi kohta jonossa yli 20 muuta seksuaalista vähemmistöä vaatimassa avio-oikeutta. Jo tässä kohtaa aloin voida pahoin. Pahoinvointi jatkui kun Niikko vertasi samaa sukupuolta olevien välistä rakkautta veljen ja siskon väliseen rakkauteen ja väitti että seuraavaksi oltaisiin vaatimassa oikeutta mennä naimisiin lähisukulaistenkin kanssa. Tässä vaiheessa nousi myös mieleen ajatus: Eikö Perussuomalaisten kansanedustajien typeryydellä ole mitään rajaa? Taivas kattona ja peruskallioon haudattu rima alitetaan kerta toisensa jälkeen.
Miksi avioliitto nostetaan pyhäksi instituutioksi, johon ei saa koskea ja jota ei lailla saa muuttaa tasa-arvoisemmaksi? Miksi sukupuolineutraali avioliittolakiesitys on määritelty puolueissa omantunnonkysymykseksi, kun minusta asiaa pitäisi tarkastella juurikin järjen ja tieteellisen tiedon valossa eikä uskomusten kautta.
Kun Ruben Stiller Pressiklubissa kysyi presidenttiehdokas Paavo Väyryseltä mitä mieltä hän on sukupuolineutraalista avioliittolakiesityksestä, sanoi Paavo että hän ei halua sekoittaa käsitteitä. Avioliitto tarkoittaa miehen ja naisen välistä liittoa ja muita parisuhteita varten on oma lainsäädäntönsä. Niin siis että mitä? Mitä mieltä sinä Paavo nyt sitten olet? Puolesta vai vastaan? Vai molempia sen mukaan, kuka kysyy ja missä? Tuleeko koko kansan Paavosta myös homo-Paavo, bi-Paavo ja trans-Paavo? Aikuinen nainen nimeltä Paavo (Paula Koivuniemi tapaa Gösta Sundqvistin). Vai huudatutetaanko Paavo seuraavaksi Paaviksi? Sekös Timo Soinia harmittaisi.
Olen aina kokenut olevani jotenkin erilainen kuin muut. Enkä vain erilainen vaan ulkopuolinen. Ihmiset eivät ole ymmärtäneet ajatuksenjuoksuani ja minulle taas ihmiset ovat olleet outoja koska eivät tunnista tai tajua asioita, jotka minulle ovat itsestäänselvyyksiä. Huumorintajunikin on pohjimmiltaan sellaista, että ihmisillä menee yleensä tovi jos toinenkin oppia tunnistamaan, milloin vitsailen ja milloin en. Olen sentään oppinut pitämään pahimmat sammakot poissa suustani, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, ettenkö haluaisi sanoa mitä ajattelen. Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi ajatella ennen kuin sanon, koska minä en osaa sanoa ellen ole ajatellut asiaa. Toisinaan tuntuukin siltä, että ajattelen nopeammin kuin mitä ehtisin koskaan itseäni ilmaista, oli sitten kyse puheesta tai kirjoittamisesta. On myös muita asioita: en milloinkaan ole kuulunut kunnolla mihinkään porukkaan vaan aina seurassa olen yksinäisin. Muistan jopa seurakunta-ajoilta, että kaikilla leireillä ollessani koin olevani enemmän ulkopuolinen kuin porukkaan kuuluva. Ja sitä tunnetta koulumaailmassa korosti vain se, että olin kiusaamisen kohde – kuten varmaan kaikki sellaiset jotka eivät vain syystä tai toisesta mahdu makuun ja/tai sovi kuvaan. Homous on ehkä yksi aiheeseen vaikuttava tekijä, mutta kaapista ulos tuleminen ei ole ratkaissut asiaa, sillä edes toisten homojen seurassa – ovat he sitten jonkin stereotypian edustajia tai eivät – en koskaan koe olevani yksi heistä.
Nyt joku syyttää, että teen itse itsestäni ulkopuolisen tavalla tai toisella. Että huomionhakuisuuttani väitän kokevani olevani muutakin kuin erilainen tai outo, koska he eivät näe sitä outoutta. Huolestuisinkin, jos joku näkisi pääni sisään ja tuntisi oman elämäni, kokemukseni ja ajatukseni siten kuin minä. Tiedän etten voi konkreettisesti todistaa asiaa, mutta kokemus ulkopuolisuudesta on hyvin todellinen. En tunne oloani missään seurassa – ainakaan sellaisessa jossa ihmisiä on paikalla enemmän kuin kaksi tai kolme – mukavaksi vaan pikemminkin sivustaseuraajaksi, ulkopuoliseksi. Tätä tapahtuu silloinkin kun olen keskusteluissa tai tilanteessa ylipäätään mukana. Ja annapas olla, jos ihmisiä on paljon paikalla ja tilanne ei ole omassa hallinnassani: silloin ahdistun koska koen että kykene tekemään millekään mitään. Ahaa, olet siis kontrollifriikki, sanoo joku. Vaan en ole, minulla ei ole tarvetta hallita kaikkea enkä hallitsekaan. Olen kulkeutunut nykyiseen asuinpaikkaanikin vain koska sinne minut on tie vienyt. Se, että oma kokemukseni erilaisuudesta tuntuu niin vahvana, on minullekin epäselvä asia, koska jos tarkastellaan elämäntilannettani nyt, niin kaikki on hyvin. Ruokaa on, katto on pään päällä ja onpa sitä kaikenlaista pientä ekstraakin. Pystyn aina joskus toteuttamaan halujani (ostamaan kirjoja ja piipputupakkaa, toisinaan alkoholiakin), joten miksi nurista. Miksi ajatella niin kuin ajattelen, jos se vaikuttaa mielentilaani ja -terveyteeni? Koska kyseessä ei ole vain ajatus, kyseessä on kokemus. Jonka pohja on kaukana lapsuudessa ja joka ei ole muuttunut vaikka olen pian kolmekymppinen tai niistä kaikista positiivisista ja hyvistä kokemuksista huolimatta, joita varsinkin viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut.
Syy siihen, miksi juuri nyt kirjoitan tämän, lienee törmäämiseni ja tutustumiseni Mr. Quentin Crispiin (oikealta nimeltään Denis Charles Pratt). Olen hieman jopa hämmentynyt siitä, että olen löytänyt hänet vasta nyt – 12 vuotta kuolemansa jälkeen ja kaksi vuotta sen jälkeen kun elokuva An Englishman in New York julkaistiin. Ja jo vuonna 1975 nähtiin Englannin televisiossa elokuva Naked Civil Servant joka perustuu Mr. Crispin omaelämänkertaan. Millaista oli olla julkihomo 1930-luvulta lähtien kun homous oli laitonta ja seksuaalinen perversio? Mr. Crisp hakattiin sen takia, mutta hän ei suostunut olemaan muiden odotusten kaltainen vaan oli oma itsensä vaikka tiesi että pahoinpitely olisi mitä todennäköisintä. Naked Civil Servant (joka on suomennettu nimellä Palveluksessanne: Alaston virkamies) kertoo aikuistumisesta, oman homouden hyväksymisestä ja sen näyttämisestä muille ja käsittelee Mr. Crispin elämää parikymppisestä nuorukaisesta keski-ikäiseen.
John Hurt Mr. Quentin Crispina elokuvassa An Englishman in New York / Kuva sivustolta http://fluxionesque.blogspot.com/
An Englisman in New York taas kertoo miten Mr. Crisp haluttiin New Yorkiin puhumaan sen jälkeen kun siellä oli nähty kaapelitelevisiossa Naked Civil Servant. Molemmissa elokuvissa näyttelee maanmainio John Hurt. An Englisman in New York on lainannut nimensä Stingin samannimisestä laulusta, joka yllätys yllätys, kertoo juurikin Mr. Quentin Crispistä ja on levytetty jo 1987. Tämä elokuva kertoo ikääntyvästä homosta, joka kiertää puhumassa siitä miten olla onnellinen ja miten toteuttaa itseään omassa elämässään. Kohuakin hän saa aikaan vähättelemällä AIDSia. Tämäkin on elämänkerrallinen elokuva ja omalla tavallaan jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Naked Civil Servant loppuu. Pidin molemmista hyvin paljon enkä vähiten siksi, että näyttelijänä on sama mies, jolloin jatkuvuus on hyvinkin realistista.
Tämän jälkeen olen metsästänyt videoita, joissa olisi alkuperäisen Mr. Quentin Crispin haastatteluja tai jopa tällainen An evening with Mr. Quentin Crisp taltiointi. Se vähä mitä olen löytänyt, vakuutti minut kahdesta asiasta: 1) An Englishman in New York on hyvin uskollinen oikeille tapahtumille ja 2) minun pitäisi ottaa oppia Mr. Crispistä. Vaikka ehkä omalla tavallaan olenkin tehnyt niin tietämättäni, voisin nyt oppia jotakin tietoisesti. Älykkyydellään ja hauskuudellaan minut on myös vakuuttanut kaksi muuta julkisuuden henkilöä – Oscar Wilde ja Stephen Fry. Uskon, että voin kaikilta kolmelta oppia tärkeitä asioita, jotka antaisivat minun olla kaikessa komeudessani ja kauheudessani Santeri Palin. Ehkä parhaiten minut vakuutti kun kuulin Mr. Crispin suusta sanat: “I’m not just a different – I have always been an outsider: An alien.” Tältä minustakin tuntuu, ainakin Suomessa. Jostain käsittämättömästä syystä ulkomaalaiset ja mielellään isohkot kaupungit viehättävät minua ja tunnen sellaisissa käydessäni voivani olla todella vapaa olemaan mitä olen – ulkopuolinen, erilainen, minä.
Oikea Mr. Quentin Crisp / Kuva sivustolta http://i.telegraph.co.uk/
Jollakin hyvin kierolla tavalla koen jatkavani Mr. Crispin jäljissä, mutta en hänen nuoruutensa aikojen vaan nimenomaan New Yorkin ajan. Käyn protuilla puhumassa Seta-vieraana ja tilaisuudet muistuttavat hieman tällaisia Ilta Mr. Quentin Crispin kanssa -esiintymisiä. Kerron Setan toiminnasta, paikallissetoista, hieman historiasta, avaan termistöä ja sen jälkeen alan kertomaan omasta elämästäni leiriläisten etukäteen tekemien kysymysten johdattelemina. Pääsääntöisesti kysymykset kun kuuluvat “millaista on olla homo?”, “milloin tiesit olevasi homo?”, “kuinka läheisesi ja perheesi suhtautuivat?”, “millaista on tulla kaapista ulos?” ja “oletko sinut itsesi kanssa?”. Mitä muuta voin tehdä, kuin kertoa elämästäni, miten olen kokenut ja vastata noihin kysymyksiin? Olen huomannut olevani hyvinkin avoin näissä vierailuissa – raja menee siinä, että yksityiskohtia seksielämästä en kerro. Tosin, eipä siinä olisi juuri kerrottavaa sillä kokemusta ei ole päässyt kertymään kovinkaan paljoa. Ja näillä näkymin tämä tulee olemaan suhteellisen pysyvä olotila.
Näillä näkymin onkin todennäköistä, että kunhan saan pian alkavan koulun loppuun parin-kolmen vuoden päästä, alan toivottavasti käydä töissä saadakseni rahaa kasaan, jotta pääsisin muuttamaan ulkomaille ja etsimään töitä. Tämän takia aion yrittää päästä myös työharjoitteluun ulkomaille jossain vaiheessa. Kansainvälisyys on hyvä vaihtoehto luoda kontakteja tulevaisuutta varten ja uskon – ei vaan tiedän – että kun pääsen johonkin itselleni sopivaan kaupunkiin (Dublin, Wien, Praha tms.) myös kirjoituslukkoni aukeaa, koska niin käy aina, kun pääsen pois Suomesta. Lappi on tässä kohtaa poikkeus, siellä pystyy kirjoittamaan mutta teksti on hyvin erilaista kuin kaupungeissa syntyvä. Ja lopulta, miksi en toteuttaisi ajatustani jos se tekee minusta onnellisen? Eikö tärkeintä ole juuri oma elämäni, oma onnellisuuteni ja että saan olla oma itseni? Jos vastauksesi on ei, niin kerro toki, miksi olen väärässä.
Kotimaa uutisoi neljän papin laatimasta rukouksesta parisuhteensa rekisteröineille pareille. Uutisessa tunnutaan korostavan sitä, että kaikki neljä ovat evankelisluterilaisen kirkon pappeja ja tietenkin tuodaan esille, että kolme heistä kuuluu Yhteys-liikkeen johtokuntaan. Niille joille Yhteys-liike ei ole tuttu, niin pähkinänkuoressa voitaneen sanoa että liike ajaa yli kirkkorajojen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia yhteiskunnassa ja kirkossa. Kuitenkin kerrotaan, että Yhteys-liike ei ole ajamassa sukupuolineutraalia avioliittoa, mikä ei kuitenkaan minusta sovi kuvaan vaan on ristiriitainen liikkeen perusajatuksen kanssa.
Rukous parisuhteensa rekisteröineille on toteutettu piispojen helmikuisen ohjeistuksen mukaan, jossa tehdään selväksi että kyseessä ei ole parisuhteen siunaus vaan heidän puolestaan rukoillaan ja että rukouksen toimittava pappi ei saa osallistua mihinkään sellaiseen, joka voitaisiin nähdä merkkinä liiton siunauksesta tai virallistamisesta. Onko tämä nyt sitten kirkon kädenojennus meille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille? Sanoma kun tuntuisi olevan, että “joo, me hyväksytään teidät, mutta ei teillä saa samoja oikeuksia ja velvollisuuksia olla kuin muilla, koska olette poikkeavia”. Sehän on kuin ojentaisi kepin päässä porkkanaa ja sitten löisikin käsille kepin toisella päällä. Tai kuten Jari Tervo kirjoitti Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan esipuheessa viime vuoden marraskuussa: Kirkko ei siis edelleenkään siunaa eikä vihi homopareja. Kirkko on kuitenkin mielestään ojentanut kätensä homoille. Niin se onkin. Se käsi on tosin nyrkissä. Kirkko kumartuu homojen puoleen lämpimästi hymyillen ja lausuu: “Onneksi olkoon. Te olette melkein ihmisiä.” Toisena tulee mieleen Esko Valtaojan kirjoitus Turun sanomissa 19.10.2010: Kirkon tragedia tiivistyy arkkipiispa Kari Mäkisen perjantaisessa tiedotteessa, jossa hän kertoo olevansa hämmentynyt, että ihmiset eroavat kirkosta homoseksuaalisuuteen liittyvien kysymysten takia. ”Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta, toisia kunnioittaen ja kuunnellen.”
Ei, niin ei ole. Se aika oli ja meni jo kauan aikaa sitten. En kehtaisi enää katsoa homo- ja lesboystäviäni silmiin, jos todella alkaisin ”käydä keskustelua” homoseksuaalisuudesta Päivi Räsäsen kaltaisia ihmisiä ”kunnioittaen ja kuunnellen”. Nyt eletään vuotta 2010 ja kaikki ajattelevat, lähimmäistään rakastavat ihmiset ovat sen keskustelun jo aikapäiviä sitten käyneet.
Mitä minä enää voisin sanoa? Valtaojan kommentointi on parempaa kuin mitä oma kynäni tuottaisi. Myös Tervo kirjoittaa esipuheessaan siitä, miten kirkon ei pidä kuunnella ja keskustella vaan antaa seksuaalivähemmistöille täydet ihmisoikeudet nyt heti. Ongelmahan vain on siinä, että kyse ei ole vain kirkosta vaan maamme lainsäädännöstä, jota nytkin ovat hoitamassa kaiken maailman hakkaraiset, oinoset ja halla-ahot, soineista ja räsäsistä puhumattakaan. Vaikka Tervon ja Valtaojan kommentit ovat viime syksyltä, ne sopivat mielestäni aivan yhtä hyvin tämän hetkiseen tilanteeseen, kun kirkko kovin ylpeänä itsestään ilmoittaa saarnastuolin korkeudestaan, että “kuulkaas homoparit, nyt on oikein rukous teitä varten, kun olette rekisteröineet parisuhteenne. Eikös me ollakin ystävällisiä?”
Lyhyt politiikkakatsaus
Sitten toiseen asiaan. Hallitusta muodostettiin pitkään ja vähältä piti ettei homma siirtynyt Jyrki Kataiselta Jutta Urpilaiselle. Tosin monet arvelevat, että nykyinen hallitus ei kestä vaan että olemme pian toisissa vaaleissa. Itse soisin mieluummin tämän hallituksen kestävän kuin näkeväni sen että Timo Soini alkaa muodostaa hallitusta, mikä ainakin gallupien mukaan olisi todennäköistä jos vaalit järjestettäisiin nyt. Tosin minusta tuntuu, että hallitusvastuu olisi edelleen liikaa Perussuomalaisille ja Timo Soinille, kun nytkin piti jo alkumetreillä jäädä oppositioon, josta on helppo jatkaa haukkumista muiden tehdessä työt ja ottaessa vastuu.
Uudessa hallituksessa on ainakin yksi murheenkryyni, minun silmissäni. Kristillisdemokraatit ja ennen kaikkea Päivi Räsänen sisäasiainministerinä. Tämänkään mielipiteeni kanssa en ole yksin, vaan Setan puheenjohtaja Outi Hannula sanoo Setan tiedotteessa olevansa huolissaan siitä, sitoutuuko Räsänen hallitusohjelmaan. Hallitusohjelman alkupuolella sanotaan: Suomessa kaikki ovat saman arvoisia —seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta henkilöön liittyvästä syystä riippumatta. Sisäasiainministerinä Räsänen joutuu ottamaan kantaa mm. viharikoksiin ja tämä jos mikä on huolestuttavaa, sillä hän suhtautui viime vuoden Priden kaasuiskuun liian ymmärtäväisesti. Onko Kristillisdemokraateista tulossa Räsäsen johdolla konservatiivi-kristillisen lisäksi äärioikeistolainen? Minusta se ei tunnu kovin kaukaiselta ajatukselta.
Odotankin mielenkiinnolla, miten käy tällä hallituskaudella sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa. Ensin kuullaan huhuja, että olisi sovittu että lakialoite tuodaan oikeusministeriön avustuksella eduskuntaan ja vieläpä Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäen ja Vihreiden Ville Niinistön tuella. Tämä ei sinällään yllätä, kuten ei sekään, että Päivi Räsäsen mielestä tällaista sopimusta ei olisi tehty – varsinkaan hänen selkänsä takana. Toivon vain, että tuo lakialoite saataisiin eduskuntaan vaikkei se hallituksen ohjelmassa olekaan. Mikäli muistini ei vallan petä, pitäisi pienen enemmistön uusista kansanedustajista kannattaa sukupuolineutraalia avioliittoa. Tosin hallituskin on vain lievällä enemmistöllä edustettuna.
Toivon kovasti, että näkisin kotimaani ilmapiirin muuttuvan hyväksyvämpään suuntaan lähitulevaisuudessa. Koska pelkkä poliittisen ilmapiirin muutos ei riitä, olen edelleen – ja ehkä jopa entistä enemmän – sitä mieltä että valtio ja kirkko tulisi erottaa toisistaan. Kuten olen ennenkin sanonut, silloin kirkko saisi pitää oppinsa juuri niin tiukkoina kuin haluavat. Ei minua haittaa se, että kirkon opit mahdollisesti jopa tiukentuisivat takaisin vanhoillisempaan suuntaan, jos sellainen olisi kirkon päättäjien mielestä oikea suuntaus. Silloin ei tarvitsisi myöskään taistella siitä, pitääkö kirkon siunata samaa sukupuolta olevien liitto jos ja kun sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan. Vielä parempaa olisi, että kirkolla ei olisi enää oikeutta viralliseen avioliittoon vihkimiseen vaan ainoastaan avioliiton siunaaminen, jotta saataisiin voimaan todellinen, tasa-arvoinen avioliittolaki ja -käytäntö.
Mitä tulee toiveeseeni Suomen ilmapiirin muuttumisesta hyväksyvämmäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, tulee työtä tehdä ruohonjuuritasolla ja saada ihmisille, sille tavalliselle kansalle lisätietoa asioista sen sijaan, että edelleen täytyy törmätä ihmisiin, jotka sokeasti uskovat asioihin, joita ei voida millään tapaa todistaa tai todentaa. Tieto ei lisää tuskaa ainakaan tässä tapauksessa vaan tietämättömyys on pahin vihollisemme. Siksi minä haluan tehdä edes sen pienen osuuden, jonka vain voin tietoa jakaakseni ja saadakseni ihmiset paremmin ymmärtämään, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista puhuminen on tarpeen niin kauan kuin emme lain silmissä ole tasa-arvoisia. Siksipä menenkin taas tulevana torstaina (7.7.) protulle Seta-vieraaksi.
Homokeskustelu elää, vyöryy eteenpäin ja pulpahtaa pintaan aika ajoin. Ja miksipä ei, kaikki ilmassa olevat merkit osoittavat, että seksuaalivähemmistökeskustelulle on edelleen tarvetta ja tilausta. Viime perjantaina tuli televisiosta Voimala, jossa keskusteltiin aiheesta ja sunnuntaina tuli Ykkösdokumenttina Kati Juuruksen Kyllä homotkin siivoaa, jonka jälkeen Ylen Puhe -radiokanavalla käytiin aiheeseen liittyvää keskustelua. Studiossa mukana oli Setan puheenjohtaja Outi Hannula ja Sexpo -säätiön toiminnanjohtaja Jussi Nissinen. Samaan aikaan käytiin keskustelua kanavan chatissa, joka keräsi paikalle aiheesta kiinnostuneita ja tietenkin dokumentin katsoneita. Itse osallistuin chattiin, vieläpä omalla nimelläni ja keskustelua käytiin aihepiiristä hyvinkin laajalti. Eräs mielenkiintoisimpia asioita oli se, että chatin perusteella Hämeeseen ja juurikin Hämeenlinnaan kaivataan paikallissetaa joka mahdollistaisi toiminnan. Itsekin olisin vapaaehtoinen toimintaan, mikäli vain saadaan väkeä sen verran mukaan, että paikallisseta kannattaa perustaa. Hämeenlinnasta ja lähiympäristöstä varsinkin nuorten ja ajokortittomien on hankala lähteä Helsinkiin tai Tampereelle, jos Setan toimintaan tahtoo mukaan. Nähtäväksi jää, syntyykö mitään vai jääkö asia vain ajatuksen asteelle. Voisin tietenkin itse ottaa ohjat käsiini, mutta toisaalta toivoisin voivani lähteä toimintaan mukaan niin, että joku toinen olisi vetovastuussa. Tämä lähinnä siksi, että ainakin kevään ohjelmani näyttää tiukalta, sain nimittäin maanantaina tiedon, että protuleiri jolle menen on kesän ensimmäisiä ja alkaa 5.6. joten leirin suunnittelu tulee tapahtumaan varsin nopealla aikataululla. Tiimikoulutuspäivämäärää en ole tätä kirjoittaessani vielä saanut tietooni mutta leiri pidetään Itä-Suomessa, Kontiolahden kunnassa.
Sitten itse asiaan. Posti oli eräänä päivänä tuonut vuokraemännälle Nuotta -lehden, ilmeisestikin siksi, että hänelle joskus aikoinaan mummo oli sitä tilannut ja nyt lähetettiin viimeisin numero ikään kuin muistutukseksi että “Hei, me ollaan edelleen olemassa ja evankelioidaan kaikki”. Itse luin Nuotan aina ilmestyessään silloin aikoinaan kun olin aktiivinen seurakuntanuori enkä osannut vielä kunnolla ajatella itse. Nyt on onneksi sekä ikä että luontainen mielenkiinto asioihin opettaneet ajattelemaan ja niin entisestä, hiljaisessa uskossa olleesta seurakuntanuoresta on tullut uskonto-, kirkko- ja yhteiskuntakriittinen mies, joka on toisinaan vihainen, toisinaan turhautunut ja toisinaan maailmaa surkutteleva mutta ennen kaikkea Ajatteleva yksilö. Nyt voinkin vain ihmetellä, miten ihmeessä olen antanut seurakunnan luoman turvallisuuden tunteen sulkea silmäni maailmalta. Ehkä siksi että koulukiusattuna koin kokeneeni pahaa maailmaa ihan tarpeeksi ja seurakunnan nuorisotyössä mukana ollessa kukaan ei kiusannut ja siellä oli aikuisia joihin saattoi luottaa. En kadu aikaani kirkon piirissä, se on varmasti antanut minulle jotakin tähän päivään, jos ei muuta niin tietoutta kirkon opeista ja siitä mitä Raamatussa oikeastaan lukee.
Takaisin Nuotan ääreen. Selailtuani lehden läpi pidin tauon ja luin sitten muutaman kirjoituksen läpi oikein ajatuksella ja nyt aion puuttua tiettyihin asioihin, jotka pistivät silmääni ja aiheuttivat jonkinlaisia reaktioita – joko älyllisiä tai puhtaasti tunnepohjaisia. Aloinkin kirjoittamaan tätä tekstiä työnimellä “Lupa provosoitua” ja se kertonee jotakin suhtautumisestani lehden teksteihin. Aloitan Mika Falkin pääkirjoituksesta joka on otsikoitu niinkin kuluneella lausahduksella kuin SINÄ OLET IHME! Kyllä, luitte aivan oikein. Teksti oli otsikoitu isoilla kirjaimilla ja vieläpä varustettu huutomerkillä, jotta asia menisi varmasti perille. Ihmisille siis pitää huutaa, että “sinä olet ihme!” jotta he käsittäisivät sen. Jos nyt riisun tuon lauseen luonnontieteelliseen näkökulmaan, niin totta kai ihmisen olemassa olo on ihme, monien lähes käsittämättömien sattumien summa, sillä onhan elämän syntymistä varten ollut omanlaisensa olosuhteet joita ihminen ei ole itse saanut aikaan. Mutta ei sitä ole tehnyt mikään jumalakaan, sillä maapallon syntymä ja elämän kehittyminen on täysin selitettävissä tieteen avulla, eikä mikään tässä vuosimiljardisessa historiassa todista minulle jumalan tai jumalien olemassa oloa. Ja ennen kuin kukaan nurisee, niin kirjoitan sanan jumala pienellä, koska en puhu vain kristittyjen Jumalasta vaan yleisellä tasolla ihmistä suuremmasta voimasta (johon en siis usko) joka monesti jumalaksi mielletään.
“Elokuvateollisuuden ja mainosmiesten syöttämät mielikuvat täydellisistä naisista ja sankarimiehistä piiskaavat aikamme ihmistä eteenpäin. On pakko saada ulkokuori kuntoon ja menestyä elämässä. On todistettava itselleen ja muulle maailmalle, että kuuluu oman sukupuolensa täysvaltaisiin jäseniin. Kun tähän oravanpyörään lisätään yliseksualisoitunut aikamme, jossa hädin tuskin uskaltaa halata ystäväänsä ilman pelkoa väärinymmärryksestä ja käsittämätön sukupuolineutraalisuuden ajaminen yhteiskunnassamme, on soppa valmis.” Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt tuli tyrmäys yhdellä lyönnillä. Olen ehkä hyvinkin naiivi kaikesta kyynisyydestäni huolimatta, mutta oman käsitykseni mukaan ihmiset, jotka osaavat ajatella omilla aivoillaan, osaavat myös erottaa elokuvat ja mainokset todellisesta elämästä. Jopa rakastamissani elämänkertaelokuvissa on syytä varautua käsikirjoittajan ja ohjaajan ottamiin taiteellisiin vapauksiin. Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen kuvittele voivansa olla Teräsmies tai mainosten ylitreenattu lihaskimppu, jonka vartalo kiiltää öljystä ja ihossa ei ole ainoatakaan virhettä? Lihaskimpuksi voi päästä tekemällä töitä ja öljyä osaa iholleen levittää kuka vain, mutta virheettömiä meistä kukaan ei ole, millään tasolla. Juurikin luomet, pisamat, arvet ja ruvet tekevät meistä yksilöllisiä eikä niitä pitäisi ryhtyä peittelemään turhan takia. Eri asia on, jos esimerkiksi keskellä otsaa on suuri mansikkaluomi, siitä tahtoisi kuka tahansa eroon leikkauksella ja se on vain inhimillistä. Mainokset ja elokuvateollisuus ovat pitkälti myyntimiesten fiktiota, jotta erilaiset tuotteet menisivät mahdollisimman hyvin kaupaksi. Ei siinä ole kysymys omasta sukupuolen kokemuksesta vaan puhtaasta kapitalismista, jossa käytetään hyväksi photoshopattuja ja meikattuja ihanneihmisiä, jollaisia ei luonnossa esiinny. Mikäli kuvittelee että on olemassa kasvoiltaan tai kropaltaan täydellinen ihminen, niin todennäköisintä on, että kyseinen ihminen on rakastettusi, jonka jokainen piirre ja “virhe” tekee hänestä juuri sen kuka hän on ja miksi häntä rakastat. Mutta tämä ei ollut mielestäni se suurin asia lainaamassani tekstissä vaan vasta lämmittelen. Falkin mielestä elämämme yliseksualisoitunutta aikaa, jonka takia edes ystäviä ei uskalla halata. Anteeksi nyt vain, mutta minusta aikamme on sen suhteen vapaampaa kuin menneet vuosikymmenet 1900-luvulla. Suomalaiset alkavat hiljalleen sulaa ja sulattaa myös julkisetkin hellyyden osoitukset, eikä ystävän halaaminen tavatessa ole mitenkään tavatonta tai poikkeavaa, ystävien sukupuolista riippumatta. Ja kuka tai ketkä siitä seksistä ja seksuaalisuudesta eniten meuhkaavat? Kristillisen kirkon sisällä olevat liikkeet ja niihin kuuluvat ihmiset. Suurimpia äänessä olijoita ovat Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen ja Perussuomalaisten Timo Soini sekä Pentti Oinonen, joista jälkimmäisin joutaisi biologian tunneille kun ei tunnu erottavan ihmistä ja koiraa toisistaan. Seksi ja seksuaalisuus tuntuvat olevan pakkomielteitä, eikä ihmisten anneta rauhassa olla sitä mitä he ovat. Räsänen on tuonut esille, että hän hyväksyy homot ihmisinä muttei homoseksuaalisia tekoja. Anteeksi nyt vain arvon lääkäri Räsänen, mutta kuka käskee miettimään mitä kaksi miestä tai kaksi naista makuuhuoneessaan tekee nukkumisen ja lukemisen lisäksi? Antaisitte ihmisten elää rauhassa, eivät homoseksuaalitkaan mieti mitä kristillisten ääriliikkeiden ja fundamentalismisuuntien edustajat tekevät kirkon sakastissa. Falk kirjoitti myös käsittämättömästä sukupuolineutraalisuuden ajamisesta yhteiskunnassa. Pyydän jälleen anteeksi, mutta mitä käsittämätöntä on siinä, että halutaan lakeja, jotka ovat sukupuolineutraaleja ja koskevat kaikkia yksilöitä yhdenmukaisesti. Mitä me homot viemme kristityiltä pois, jos saamme luvan mennä naimisiin ja oikeuden adoptoida? Mikä on niin kamalaa ja käsittämätöntä siinä, että halutaan toteuttaa Suomen lakia ja lopettaa ihmisten eriarvoistaminen seksuaalisen suuntautumisen perusteella?
Falk kirjoittaa ulkokultaisesti ja tekopyhästi: “Sinä olet ihme. Älä siis usko valhetta, että sinun täytyisi tekemisilläsi lunastaa paikkasi miehenä tai naisena. Sinun ei tarvitse ährätä itseäsi aikamme stereotypiamuotteihin. Lähde sen sijaan rohkeasti tutkimusmatkalle ihmettelemään, millaiseksi Jumala on sinut tehnyt. Vertailun ja kilpailun sijasta tutustu lahjoihisi ja luonteenpiirteisiisi.” Ihmisen ja elämän ihmeellisyyttä käsittelinkin jo, mutta missä sanotaan tai opetetaan, että pitäisi lunastaa paikkansa miehenä tai naisena? Minun tietääkseni ei missään, mutta sen tiedän, että tiettyä Raamatun tulkinnan suuntausta edustavat uskovat kristityt ovat sitä mieltä, että on vain mies ja nainen ja että jokaisen kuuluu kuulua jompaan kumpaan muottiin. Tämä on myös värittänyt lääketiedettä liian pitkään ja intersukupuolisiksi syntyneitä lapsia on leikelty, jotta he sopisivat siihen muottiin mitä on totuttu näkemään. Jokaisessa ihmisessä on miestä ja naista, eikä täydellisyyttä ole tässäkään kohtaa olemassa. Ja mikä ihmeen paikka pitäisi muka lunastaa miehenä tai naisena? Ihminen voi kokea olevansa jotakin miehen ja naisen väliltä, vaikka hän biologisesti olisi jompikumpi. Ihminen voi myös kokea syntyneensä väärän sukupuolen kehoon, jolloin hän saattaa haluta sukupuolenkorjausleikkauksen, jotta hän saisi täyden kokemuksen oikeasta, sisäsyntyisestä sukupuolestaan. Mutta ei, tätäkin vastustetaan, koska se on Jumalan luomistyöhön puuttumista eikä Jumala ole voinut tehdä virhettä. Vaan jos Jumala on luonut kaikki ihmiset ja jos Jumala on täydellinen, silloin homot, lesbot, biseksuaalit ja transihmiset ovat yhtä lailla Jumalan kuvia ja täyttävät elämässään sitä tehtävää jonka Luoja on heille ennalta määrännyt. Fundamentalistikristityt vain väittävät tietävänsä paremmin Jumalan suunnitelman, johon ei mahdu seksuaalivähemmistöjen edustajia. Minulle kylläkin opetettiin aikoinaan seurakunnassa, että Jumalan tiet ovat tutkimattomat eikä Hänen suurta suunnitelmaansa tunne kukaan muu kuin Hän itse. Mikä sitten Falkin kirjoituksessa on tekopyhää? Tietenkin tuo kohta, jossa puhutaan siitä ettei ihmisen pidä “ährätä” itseään tämän ajan stereotypiamuotteihin. Kysyn vain, ketkä niitä stereotypiamuotteja pitää esillä? Nämä tietyn kristillisen suuntauksen edustajat median avustuksella. Joskin myönnän että viime vuosina on menty mediassa hieman eteenpäin eikä homoja ihan aina enää esitetä pikkurilliä heiluttavina, kireisiin vaatteisiin pukeutuvina ns. neiteinä jotka puhuvat kimakalla äänellä. Mutta homot ovat syntisiä, pahoja ihmisiä jotka eivät tahdo parantua. Parantua mistä? Seksuaalinen suuntautuminen ei ole sairaus. Räsäsen pitäisi tietää tämä lääkärinä, mutta antaa kuitenkin ymmärtää toista.
“Etsi vahvuuksiasi, tutustu tunteisiisi ja tutki Raamatun sanan äärellä, millaista elämää Jumala on sinut tarkoittanut elämään. Äläkä pelkää iloita siitä hyvästä, mitä Jumala on sinulle antanut!” Tekisi mieleni jälleen puuttua huutomerkin käyttöön, mutta olkoot. Kun itse vielä olin hiljaisessa uskossa, joka oli eräänlaista lapsen uskoa Taivaalliseen Isään, tutkin monesti Raamattua yksiöni hiljaisuudessa, koska olin alkanut hyväksyä homouteni, mutta seurakuntaelämä aiheutti ahdistusta sillä elämän osa-alueella. Vahvuuksiani etsin vieläkin, vaikka jotain olen löytänytkin ja tunteet lykkäsin pitkiksi vuosiksi sivuun, luottaen vain kylmään, analyyttiseen järkeen. Miksikö? Koska minun tulkintani Raamatusta ei osu yksiin niiden kanssa, jotka pitävät minua pahana, sairaana ja syntisenä ihmisenä homouteni tähden. Ensinnäkin minulle kirkastui, että Raamattu on vain ihmisten kirjoittama eri vuosisatoina ja että kaikessa missä ihmisellä on sormensa pelissä, on inhimillisiä virheitä. Toisekseen minulle selkisi, että monissa uskonnoissa on toisistaan tietämättä kehittynyt samanlaisuuksia. Tärkein toistuva ajatus tunnetaan kristillisyydessä juuri sinä ajatuksena, joka fundamentalisteilta tuntuu puuttuvan täysin: kohtele ihmisiä niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Kultainen sääntö tulisi olla ohjenuorana kun keskustellaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Tässä asiassa Oras Tynkkynen loisti syksyn A2:n homoillassa, kääntämällä Räsäselle toisenkin posken ja koittamalla saada ihmiset tajuamaan, miten paha olo syntyy siitä kun ei saa samaa kohtelua kuin ns. normiväestö eli heterot. Jos uskoisin Jumalaan, iloitsisin juuri homoudestani, josta on tullut tärkein voimavarani tässä elämässä, jossa koitan saada muita ihmisiä ajattelemaan ja jonka tahdon käyttää yrittämällä tehdä tästä maasta edes piirun verran paremman paikan elää. Minulle Raamattu sanoi vuosia sitten, että minun tulee elää omana itsenäni ja että kelpaan Jumalalle juuri sellaisena kuin olen, sillä kukaan meistä ei ole synnitön uskonnon näkökulmasta katsottuna. Sen jälkeen heräsin ja lakkasin uskomasta satuihin.
“Miehinä ja naisina olemme ja tulemme olemaan erilaisia, mikä on Jumalan luomistyön rikkautta.” Kyllä, näin voimme nähdä asian olevan, mikäli uskomme kristinuskon mukaisesti. Sehän siinä onkin parasta, lupa olla oma itsensä ja erilainen kuin muut. “Jatkuvan kilpailun ja oman paremmuuden todistelun sijasta meidän tulisi olla kiitollisia siitä, kuinka erilaisina täydennämme toisiamme.” Kyllä, minäkin vastustan liiallisuuksiin menevää kilpailuhenkeä ja oman paremmuutensa jatkuvaa todistelua. Ja kyllä, olen samaa mieltä siitä että erilaisuutemme täydentää toisiamme, en ainakaan itse tahtoisi tavata toista, täsmälleen itseni kaltaista ihmistä. Tuskin kukaan ajatteluun kykenevä yksilö haluaa. “Olet ihme juuri sellaisena kuin olet – älä siis ryhdy huonoksi kopioksi matkimalla jotakuta toista.” No niin, jälleen tekstiä, joka on helppo allekirjoittaa sen enempiä ajattelematta. Mutta kun miettii mitä Falk on aiemmin tuossa pääkirjoituksessaan kirjoittanut, nousee jälleen niskakarvat pystyyn ja varoituskello pääni sisällä huutaa ääntään käheäksi toistamalla sanaa “tekopyhä”. Meidän siis tulee ajatella itseämme ihmeenä ja pyrkiä välttämään stereotypiamuotteja ja toisten matkimista. Kaikki tämä kuulostaa kauniilta ja hyvältä, mutta sanat tulevat sellaiselta mieheltä, joka oli mukana Älä alistu -kampanjassa. Sanoma tuntuukin olevan, että ollaan vaan erilaisia, mutta vain sillä tavalla erilaisia kuin me sallimme. Suorastaan naurettavaa ja edelleen, äärimmäisen tekopyhää.
Olen jo aiemmin kirjoittanut Älä alistu -kampanjasta, mutta Nuotan sivuilta se jälleen hyökkäsi silmille. TV7 esittää joka neljäs maanantai ohjelman Kissa pöydälle (olen itse aikoinaan toimittanut saman nimistä seurakunnan nuorten lehteä ja jolla ei ole mitään tekemistä tuon ohjelman tai Nuotan kanssa) ja siihen liittyen lehdestä löytyi Älä alistu! otsikon alle tehty lyhyt juttu. “Studiovieraiden lisäksi tutustuimme biseksuaalisuudesta vapautuneeseen tyttöön, joka halusi rohkaista myös muita sukupuoli-identiteettinsä ja seksuaalisuutensa kanssa kamppailevia nuoria pysymään Raamatun Sanassa ja rakentamaan identiteettinsä sen varaan, millaiseksi Jumala on miehet ja naiset luonut.” En edes tiedä mistä aloittaisin. Olen työstänyt ajatuksiani jo muutaman päivän, sillä olen vain ollut niin tuohtunut mutta myös säälivä, etten ole saanut kaikkia ajatuksiani kerralla kasaan ja tekstiksi asti. Mutta mennään vaikkapa järjestyksessä: biseksuaalisuudesta vapautunut tyttö. Miten seksuaalisuudesta vapaudutaan? Ei se ole kahle tai vankila, johon ihminen on tuomittu, vaan osa luonnon ja ihmisen monimuotoisuutta. Tämän lisäksi minun – ja käsittääkseni tieteenkin – silmissä jokainen ihminen on tavallaan biseksuaali, sillä jos piirrämme janan, jonka toisessa päässä on 100% homoseksuaali ja toisessa päässä 100% heteroseksuaali, ei ainutkaan ihminen sijoitu kumpaankaan ääripäähän. Joten miten voi vapautua asiasta, joka meissä kaikissa on, muutoin kuin kuolemalla? Lisätietoa kannattaa etsiä vaikkapa tutustumalla Kinseyn raporttiin. Tämä tyttö halusi siis rohkaista muita nuoria, jotka kamppailevat sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden kanssa, pysymään Raamatun Sanassa. No hyvä, minäkin olin joskus nuori ja kamppailin kyseisten asioiden kanssa varsin pitkään eikä Raamattu pelastanut minua tai “vapauttanut” seksuaalisuudestani. Ihmisen kehitykseen kuuluu, että pohtii teini-iässä ja myöhemminkin, kuka ja millainen on. Nämä kysymykset eivät koske vain sukupuoli-identiteettiä ja seksuaalisuutta vaan ihmistä kokonaisuutena. Raamatun Sanan pakkosyöttäminen itseään etsiville teineille on äärimmäisen suurta pahuutta ja ihmisen arvon latistamista, eikä viesti mitään muuta kuin “sinä et kelpaa ellet ole sellainen kuin me haluamme sinun olevan”. Arkkipiispa Mäkinen onneksi reagoi varsin nopeasti Älä alistu -kampanjaan. Nuorten pakkoeheyttäminen ja muottiin pakottaminen on myös pahimman lajin henkistä väkivaltaa.
“Sekoittamalla ja turmelemalla ihmisen tietoisuus omasta sukupuoli-identiteetistä ja -roolista on helppo kulloisenakin maailmanaikana painostaa ihmiset alistumaan ympäröivän yhteiskunnan viestiin “oikeasta” sukupuolisuudesta.” Niin kuka sekoittaa ja turmelee? Kristityt äärilahkot eivät anna ihmisten olla sitä mitä he syntyjään ovat, vaan pitäisi parantua, vapautua ja eheytyä, mikäli kuuluu seksuaalivähemmistöön. Ja mitä ihmettä ajetaan takaa väittämällä, että ihmisiä painostetaan alistumaan ympäröivän yhteiskunnan viestiin “oikeasta” sukupuolisuudesta? Oikeaa sukupuolisuutta on vain se, minkä ihminen kokee itselleen oikeaksi. Ympäröivä yhteiskunta ei sinällään painosta meitä sukupuolirooliin, mutta kristityt liikkeet kylläkin koittavat painostaa meitä vain miehen ja naisen rooliin. Yhteiskunta on kehittynyt ja kehittyy koko ajan, mikä tarkoittaa sitä, että hiljalleen aletaan tunnustaa muidenkin ihmisten olemassa olo kuin stereotypiaan kuuluvat mies ja nainen.
“Todellinen identiteetti miehenä ja naisena ei kuitenkaan löydy vertailemalla itseä muihin ihmisiin, juoksemalla lähes uskonnollisia mittasuhteita saaneen tasa-arvofilosofian perässä tai alistumalla ihmislähtöisiin teorioihin sukupuolisuuden rakentumisesta. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja äärettömän ainutlaatuinen juuri siksi, että todellinen identiteetti miehenä ja naisena on lahja Jumalalta kuten pelastuskin; lahjoitettu yksin armosta ja yksin uskosta.” Jälleen ulkokultaisuuksia, tekstiä joka saattaa äkkiseltään kuulostaa melkeinpä järkevältä, hyvältä ja oikealta, mutta kun muistetaan asiayhteys, tajuamme että tämä on samaa Raamatulla päähän lyömistä kuin aiempikin. Jos joku ymmärtää, mitä pahaa on tasa-arvofilosofiassa, niin kertokaa minullekin. Minä näet koen, että ihmisten tulisi olla tasa-arvoisia ikään, sukupuoleen, väriin, seksuaaliseen suuntautumiseen ja yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Koen myös, että tällä hetkellä tämä ei toteudu. Jos kerran jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja ainutlaatuinen, niin miksi lahjaksi saatu identiteetti ei voi käsittää muita vaihtoehtoja kuin mieheyden ja naiseuden? Miksi ihmiset pitää laittaa eriarvoiseen asemaan tekopyhillä saduilla oikeutettuina? Kysyn jälleen: Mitä pahaa on ihmisten tasa-arvoisuudessa?
“Joskus tämän totuuden kohtaaminen ja sen mukaisesti eläminen voi tuntua pelottavalta hypyltä tuntemattomaan ja vaatia uhrauksiakin, kuten esimerkiksi homoseksuaalisuuden harjoittamisesta luopuneella tytöllä, jonka haastattelu uusimman jakson alussa nähtiin. Hänen esimerkkinsä on kuitenkin meille rohkaisuna siitä, että lähtiessämme ehdoitta ja varauksitta etsimään sukupuoli-identiteettiämme Jumalan Pyhään Sanaan sitoutuen voimme myös luottaa siihen, että itse Jeesus johdattaa meidät perille asti.” En enää tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa vai molempia. Ensin puhutaan biseksuaalisuudesta vapautuneesta tytöstä, joka yhtäkkiä onkin luopunut homoseksuaalisuuden harjoittamisesta. No, ei se mitään, seuraavaksi voimme sitten etsiä sukupuoli-identiteettiämme sitoutumalla Jumalan Pyhään Sanaan ja luottaa sitten Jeesuksen johdatukseen. Edellisessä merkinnässäni linkitin videon Stephen Fryn puheesta katolista kirkkoa vastaan. Kristillisyyteen ylipäätään liittyen olen samaa mieltä Fryn kanssa siitä, että tuo galilealainen puuseppä, tuo nasaretilainen juutalaismies Jeesus potkittaisiin kirkosta niin nopeasti pihalle, ettei kukaan ehtisi kissaa sanoa saati sitten sellaista pöydälle nostaa. Rauhan ja rakkauden sanomaa julistanut Jeesus oli syntisten ystävä, vieraili halveksittujen luona ja käski päästää lapset luokseen vaikka oli lepäämässä. Mies, jonka juutalaisten lakien mukaan olisi pitänyt olla kivittämässä huorin tehnyttä naista, totesi vain että synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven. Ja kuka kehtaa väittää minulle, että tuo mies ei olisi homojen, lesbojen ja muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten ystävä? Olen täysin vakuuttunut siitä, että rakkauden sanomassaan Jeesus olisi antanut siunauksensa rakastuneelle parille vaikka olisivatkin olleet samaa sukupuolta. Vanha Testamentti ja Paavali puhuvat muuta, mutta miksi luottaisimme takkinsa kääntäneeseen mieheen, joka vaihtoi ääripäästä toiseen ja joka syystä tai toisesta on korotettu Jeesuksen rinnalle suureksi opettajaksi.
Ja ei, en lopettanut vielä, mutta Nuotan jätän tässä vaiheessa sivuun, eiköhän mielipiteeni tullut jo kaikille selväksi, mikäli se entuudestaan oli epäselvä. Mutta pysyn silti aiheessa, sillä törmäsin erääseen mielipidetekstiin, jota tahdon kommentoida.
Yleisöltä
Miksi mies tahtoisi olla kuin nainen?
Lauantai 02.04.2011
Ja nainen kuin mies? Miksi kaksi samaa sukupuolta olevaa saa seksuaalisen himon toisiinsa?
“He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittavat ja palvelevat luotua enemmän, kuin luojaa, häntä, joka on iankaikkisesti ylistetty. Sen tähden Jumala on jättänyt heidät häpeällisen himon valtaan.”
Homous ja lesbous ovat Jumalan tuomio siitä, kun ei ole kunnioitettu Jumalaa luojana ja seuraus siitä on homouden ja lesbouden lisääntyminen. Ja johtuu siitä, että monet ovat omaksuneet evoluutioteorian totuutena.
Suomessa on järjestö SETA, joka on tehnyt tästä tasa-arvo asian. Ja ajaa seksuaalisyntien ja luonnollisen seksuaalisuuden välistä yhdenvertaisuutta. Nyt vääryyttä ajetaan tasa-arvoiseksi sen kanssa mikä on oikein. Se on todella paholaismaista toimintaa. Joka vaihtaa yhden pahuuden hyveenä tasa-arvon nimissä, vaihtaa myöhemmin jonkin muunkin totuuden valheeseen.
Hyvä ja paha eivät ole tasa-arvoiset. Voi, homoja ja lesboja heidän ahdistuksissaan! Vaikka he saisivat kirkollisen vihkimyksen suhteelleen, tuskin tekisi heitä yhtään sen onnellisemmiksi. Vain sovinto Jumalan kanssa tekee onnelliseksi. Jeesuksen antama mielen puhtaus vapauttaa pahojen mielikuvien vallasta. Jumalan puhtauteen rakastuminen romuttaa pahat kuvitelmat ja antaa tilalle puhtaat halut.
MIRJAM YLITALO
Alajärvi
Tämä on siis lauantailta 2.4. Ilkasta. Tiedän, olette ehkä jo kyllästyneet aiheeseen, mutta puhun siitä mikä minulle itselleni on tärkeää, koska en tiedä muusta. Olen homo, kuten olen tuonut ilmi, mutta en todellakaan koe haluavani olla kuin nainen. En koe syntyneeni väärään sukupuoleen enkä halua pukeutua kuin nainen tai elää kuin nainen. Koen olevani mies ja tunnen oloni hyväksi sekä sukupuoleni että seksuaalisen suuntautumiseni suhteen. Mutta että homot ja lesbot olisi jätetty häpeällisen himon valtaan. Ja mistäköhän himosta tässä nyt taas on kyse? En minä koe himoitsevani muita miehiä, mutta tiedän että tahtoisin vakaan, onnellisen parisuhteen jossa rakastettuni on toinen mies. Sitä minä olen, enkä muuta voi, enkä halua voida muuta. En minä katsele yleisessä saunassa muita miehiä himoiten tai ajatellen millaista seksi heidän kanssaan olisi. En ajattele kadulla vastaantulevia miehiä sänkyyni tai pohdi, millainen varustus heiltä löytyy housuista. Tuntuu täysin naurettavalta mutta myös kurjalta kun homot ja lesbot ajatellaan heti vain seksin perässä olevina kieroutuneina yksilöinä, jotka tahtovat maata jokaisen vastaantulijan, mikäli tämä sattuu olemaan samaa sukupuolta. Ja että homous ja lesbous olisi Jumalan tuomio koska Häntä ei ole kunnioitettu? Jumalan kunnioittamatta jättämistä on se, ettei kunnioita jokaista ihmistä ihmisenä vaan tuomitsee heidät seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Seuraus kunnioittamattomuudesta on homouden ja lesbouden lisääntyminen? Ja johtuu evoluutioteorian hyväksymisestä totuutena? Voi Mirjam hyvä, niin raamatullinen nimi kuin sinulla onkin, menet nyt hieman liian pitkälle ja tunnut puhuvan asioista, joita et ymmärrä. Homous ja lesbous ei ole lisääntynyt vaan sitä on aina ollut ja tulee aina olemaan, myös muiden eläinten kuin ihmisten parissa. Jos tuntuu siltä, että homous ja lesbous ovat lisääntyneet, johtuu se siitä, että me emme enää suostu olemaan hiljaisia kaappiin kätkeytyjiä, vaan haluamme tasa-arvoisen kohtelun yhteiskunnassa, jota niin usein hyvinvointiyhteiskunnaksi nimitetään. Mutta että olemme ahdistuneita jos satumme olemaan homoja tai lesboja? Osa varmasti onkin, varsinkin jos elää Mirjamin kaltaisten ihmisten keskuudessa, eivätkä koe oloaan turvalliseksi. Osa meistä haluaa kirkon aamenen liitoilleen, koska kokevat että Jumalan rakkaus on niin suurta että sukupuoli menettää merkityksensä, jos vain rakastaa. Moni homo ja lesbo on varmasti onnellisempi omana itsenään kuin Mirjam tässä ahdistuksessaan kun homot ja lesbot tuntuvat valtaavan maailman ja oikeamieliset ja vanhurskaat poljetaan maan rakoon. Ennen kuin luovuin uskostani, olin sovinnossa Jumalan kanssa ja homo ja harjoitin homoseksuaalista toimintaa eli toteutin itseäni. Minulle on ilmeisesti opetettu väärin, eikä Jumala olekaan rakkaus vaan äkkipikainen, julma, ihmisiä vihaava olento, joka todennäköisesti on unohtanut koskaan luoneensakaan maailmaa ja ihmisiä. Sääliksi käy uskossaan sokeita, jotka eivät toivo kanssaihmisilleen onnea ja rakkautta.
Juuri kun luulin, ettei Perussuomalaisten ohjelmajulkistuksen jälkeen mikään enää alita peruskallion alla olevaa rimaa, menee Nuotan kampanja niin syvälle magmakerrosten alle, että alemmas mennäkseen tuleekin toiselta puolella ylös. Olen käytännössä ollut suuren osan päivästä vain niin tyrmistynyt, että en ole saanut muotoiltua ajatuksiani millään muotoa puheeksi tai tekstiksi. Mutta pakko minun on asiasta kirjoittaa, koska asia liippaa vähän liiankin läheltä. A2:n homoillan jälkeen – joka hienoa kyllä palkittiin vuoden journalistitekona – en uskonut että näin vaalien alla enää mikään nostaa homoseksuaalisuutta ja nuorten seksuaalivähemmistöihin kuuluvien asiaa ja asemaa päivän puheenaiheeksi. Olin (ehkä onneksi) väärässä.
Ensinnäkin tuollainen “Älä alistu” iskulauseella kampanjoiminen herättää varmasti huomiota. Ensin alkuun ajatus kuulostaa hyvältä, ettei pidä alistua kaikkeen mitä yhteiskunta ja elinympäristö odottaa ja pakkosyöttää. Mutta kun sitten käykin ilmi, että “Älä alistu” ajaakin takaa itsensä kieltämistä ja Raamatun ohjeiden mukaan elämistä, herää kauhu. Tämä nuorille suunnattu kampanja on suorastaan väkivaltaista pyhällä kirjalla päin näköä paiskimista ja päähän hakkaamista. Seksuaalivähimmistöihin kuuluvilla nuorilla on nyt jo tunnetustikin muita nuoria suurempi itsemurhariski. Mitä tuollainen kampanja tekeekään niille vähemmistönuorille, jotka vieläpä elävät ympäristössä, jossa perhe, ystävät ja koko elämänpiiri kannattavat tuollaisia vanhentuneita käsityksiä ja vanhoilliskristillisiä tapoja? Miten homonuori selviää noin ahdistavassa ympäristössä, kun joutuu varomaan sanojaan, vastailemaan kysymyksiin tyttöystävästä, elämään kaikin puolin piilossa ja joutuu jatkuvasti pelkäämään syrjintää – jopa oman perheen sisällä?
Tiedän aiheen jo vanhentuneen ja siksi en nyt tuosta kampanjasta enempää saarnaakaan, mutta eteen on tullut kuitenkin kommentteja vielä jälkikäteenkin ja yksi niistä herätti mielenkiintoni mutta myös kummastukseni. Oltuani viikonlopun poissa kotoa, törmäsin Piispa Revon ajatuksiin vasta tänään. Tokihan jo A2:n Homoillan jälkeen (ja sitä ennenkin) tiedettiin mitä mieltä herra Piispa on aiheesta, mutta siltikään en ymmärrä, miten homouden ja homojen hyväksyminen murentaisi kirkon arvopohjaa. Eivät homot homostele sakasteissa tai kirkon alttareilla joten miksi kahden ihmisen rakkaudesta tehdään niin suuri asia kirkon sisällä? Vain kirkon äärifundalistisimmilla liikkeillä ja jäsenillä tuntuu olevan suurin pakkomielle kieltää seksuaalisesti heistä poikkeavien mahdollisuus toteuttaa itseään ja rakkauttaan ja rakastetuksi tulemista. Piispa Repo: “Ihmisten kohtaamista heidän omista lähtökohdistaan käsin pidetään tärkeämpänä kuin oman opin esillä pitoa. Välillä kuulee väheksyttävän moniäänisyyden nimissä kristinuskon perinteistä kirkollista oppia ja samaan aikaan esitettävän ehdotuksia uusiksi opillisiksi ajatuksiksi.” On varmasti paljonkin tahoja, jotka haluavat unohtaa kirkon opit, mutta eikö kirkkoon kuulu se, että ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on? Kirkon opin mukaan jokainen on syntinen, mutta Kristukseen uskova pääsee Taivaaseen.
Jos kirkko alkaa arvottaa – tai pikemminkin antaa kovaäänisten fundamentalistien arvottaa kirkon nimissä – että toisen usko on puhtaampaa kuin toisen, ollaan pahan kerran metsässä. Itse uskoin aikani ja olin aktiivinen seurakuntanuori, mutta myös etsin itseäni kuten teineillä on tapana. Nykyisin en usko, mutta arvostan joitain asioita kirkon asioista ja kunnioitan toisten uskoa, kunhan eivät hakkaa minua Raamatulla päähän, sillä olen lukenut sen. Koin myös seurakuntaelämän ahdistavana kun aloin hyväksyä oman homouteni, siitäkin huolimatta että vastaanotto nuorisotyön piirissä tuskin olisi ollut negatiivinen, päinvastoin. Mutta silti olisi saanut olla varovainen sanojensa kanssa. Ja mitä tuohon Revon kommenttiin tulee, niin eikö Kristus itse kohdannut ihmiset heidän omista lähtökohdistaan? Yksi oli rikas, toinen huorintekijä, kolmas vihattu veromies? Eikö juuri Kristus sanonut että synnitön heittäköön ensimmäisen kiven? Hän itsekään ei sitä heittänyt vaikka kirkon opin mukaan Kristus on ainoa synnitön maailmanhistoriassa? Ja nykyisin ääriuskovia edustavat käyttävät samoja lainauksia tehdäkseen itsestään marttyyreita joita he eivät ansaitse olla. Todellinen marttyyri on uskova homo/lesbo/trans-ihminen, joka tahtoisi tulla hyväksytyksi kirkon ja Raamattuun uskovien piirissä omana itsenään. Jokainen kuulemma kun on Jumalan luoma ja siksi hänelle rakas, synteineen päivineen.
Edelleen Piispa Repo jatkaa: “Apostoli Paavali oudoksui galatalaisia, jotka olivat valmiita vaihtamaan uuteen, “toisenlaiseen” evankeliumiin: “Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia” Tästä päästään toiseen asiaan, joka minusta on epäkohta: Paavali. Hän ei koskaan itse tavannut Kristusta kuin ilmestyksen kautta ja kuitenkin hänen sanojaan pidetään ehdottomina totuuksina, toisinaan sanatarkasti toisinaan tulkiten, mikä lukijalle kulloinkin parhaiten sopii. Miksi te, arvon uskovat jotka tuomitsette homoseksuaalisen käytöksen, nostatte Paavalin jalustalle tässä asiassa, mutta kuitenkin jätätte huomioimatta muita asioita? Onko kirkko itsessään hajoamassa liian moniin tulkintoihin? Olen itse myös silloin kun uskoin, hyväksynyt naispapit, homot, lesbot ja muut niin sanotut erilaiset, sillä olen itse kokenut aina olevani hieman erilainen kuin muut, enkä tarkoita nyt seksuaalista suuntautumistani vaan jotakin toisenlaista erilaisuutta, jotakin mikä saa minut edelleen ajattelemaan etten kuulu tähän maailmaan.
Mutta olenko minä Kristuksen evankeliumin vääristäjä, kun sanon että Paavali meni vikaan? Hänhän käski naisen vaieta seurakunnassa, joten miksi uskossaan jyrkkä Päivi Räsänen näkee oikeudekseen tuomita muiden ihmisten rakkauden ilmaisut toisiaan kohtaan? Tämä on jälleen niitä asioita, joista uskovat ja fundamentalistit erityisesti pitävät meteliä. Miten he uskovat oikein ja he tietävät mikä osa Raamatusta pitää ottaa sanatarkasti ja mikä on ohitettavissa oleva asia. Usein niitä, jotka puolustavat homojen, naisten ja muiden ryhmien oikeuksia kirkon sisällä Raamatun kohtiin vedoten, saavat kuulla miten he tulkitsevat Raamattua väärin ja mielensä mukaisesti valitsevat vain heille sopivat jakeet. Samaan syyllistyvät myös muut keskustelun osapuolet. Ja kun tuon näitä ajatuksiani esille, saan itse useimmiten vastaani ympäripyöreää nieleskelyä ja änkytystä tahi jankutusta siitä että olen väärässä, vaikkei toisella puolella ole mitään perusteluita, miksi minä olisin väärässä. Ja nyt joku sanoo, ettei uskoa tarvitse perustella…jos ei, niin mistä moinen meteli ja miksi syntyy tuomitseva “Älä alistu” -kampanja?
Tähän väliin video, jossa Stephen Fry perustelee, miksi katolinen kirkko ei ole hyvän voima maailmassa. Olen itse vakuuttunut ja vaikuttunut herra Fryn argumenteista ja siksi mainostan tätä aina kun mahdollista…tai ainakin melkein. Kiinnittäkää huomiota siihen, mitä Fry sanoo eräästä galilean juutalaisesta puusepästä.
Sitten toiseen kirkkoon liittyvään asiaan, joka myös jossain määrin liippaa edellistä aihetta. Olen jo tovin ollut sitä mieltä, että kirkko ja valtio pitää erottaa toisistaan, eikä politiikkaan pitäisi liittää millään tavalla uskontokeskustelua, sillä uskonto ja usko ovat KIRKON asioita ja jokaisen yksilön oma asia, ei poliittinen kysymys. Oli äärimmäisen ilahduttavaa lukea uutinen 15-vuotiaasta roomalaiskatolisesta tytöstä, joka kritisoi Timo Soinia politiikan ja uskonnon sekoittamisesta. Kirkkoa repii tällä hetkellä se, että sen sisällä on monta eri toimijaa, jotka toimivat omissa nimissään ja pitävät kiinni vanhentuneista käsitteistä ja ovat enemmän ääriliikettä kuin kirkon varsinaisten jäsenten edustajakuntaa. Ja nämä toimijat saavat tavallisen rivikansalaisen ajattelemaan että heidän ajamansa asia on kirkon mielipide, vaikka näin ei olisikaan. Kirkko tulisi erottaa valtiosta, sillä Suomen pitäisi olla vapaa maa – maa jossa on uskonnonvapaus. Mitä uskonnonvapautta se on, että ihminen syntymästään lähtien kuuluu kirkkoon, josta ei edes tiedä mitään? On perinteistä kasvattaa lapsi kirkon jäsenenä jos vanhemmatkin sitä ovat ja on perinteistä kastaa lapsi parin kuukauden ikäisenä. Kaste vain ei ole pelkkä nimenantotilaisuus vaan siinä kummeilta kysytään lapsen puolesta, että tahtooko tämä ottaa Kristuksen elämäänsä. Olenko se vain minä, vai onko siinä jotakin kummallista?
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa olisi enemmän kuin järkevää erottaa kirkko ja valtio toisistaan. Kirkko saisi rahansa kolehdeilla ja lahjoituksilla niiltä ihmisiltä, jotka sen tahtovat antaa ja jotka kokevat jotakin saavansa tai muutoin tahtovat kannattaa krikon toimintaa. Ei verorahaa kirkolle, vaan lyhennetään valtionvelkaa ja tuetaan julkisia palveluita kuten terveydenhoitoa, parannetaan opiskelijoiden ja eläkeläisten asemaa. Yksi suurimpia – ellei suurin – suomalainen runoilija Eino Leino kirjoitti jo yli sata vuotta sitten lehtikirjoituksen, jossa hän ajaa kirkon ja valtion pitämistä erillään (kohdasta 03:38min). On paha sanoa enää Leinon päälle mitään, sillä hän ajaa takaa nimenomaan vapautta. Usko ja uskonto tai mikään kirkko ei saa valtiollisesti nauttia etuoikeuksista toisiin verrattuna, mutta eipähän tuo vieläkään valitettavasti mene niin. Tietenkin Leinon teksti on tänä päivänä osaltaan vanhetunutta, sillä on asioita jotka ovat muuttuneet, mutta suurin asia on edelleen vinksallaan: kirkko ja valtio ovat naimisissa keskenään. Lait ovat ihmisten laatimia ja niitä on helpompi muuttaa kuin kirkon oppeja ja niin tulee ollakin.
Jos ja kun kirkko saataisiin irti toisistaan, olisi se valtiollisesti taloudellinen hyöty mutta myöskin myöntymys sille, että politiikka ja uskonto eivät kuulu saman katon alle. Samaten koko väestörekisterijärjestelmä saataisiin maistraattien asiaksi ja kirkko pitäkööt vain rekisteriä jäsenistöstään, aivan kuten yhdistykset pitävät jäsenrekisteriä. Kirkko pyytäköön kolehteja ja avustuksia toimintansa perusasioiden järjestämiseksi ja muu siirrettäköön valtiolle tahi kunnille. Valtiosta eronnut kirkko voisi keskittyä siihen, mikä on kirkon asia - uskonoppi. Mutta näinhän ei tule käymään, koska se lienisi kirkolle miljoonien ja taas miljoonien eurojen tappio. Kirkko on elänyt leveästi monissa seurakunnissa ja eläkepommi räjähtänee käsiin, mutta valtio takaa eläkeläisille minimitoimeentulon. Kirkon ja valtion eron myötä saataisiin myös uskonnollinen ja opillinen keskustelu pois politiikasta ja vaaleista. Saa siellä minun puolestani olla kristillinen puolue ehdokkaineen mukana, sitä en kiellä, mutta valtiota ei tule hallita uskontojen ja kirkkojen näkökulmia kunnioittaen vaan valtion kansalaisten äänestysten mukaisesti, sillä Suomi on – tai ainakin pitäisi olla – perustuslaillinen kansantasavalta. Samaa syssyyn pitäisi myös tehdä äänestys- ja vaaliuudistus, jotta kansan tahto selkeämmin erottuisi eduskunnan toiminnassa. Väitänpä vielä, että presidentin valtaoikeuksiakaan ei pitäisi enää kaventaa, sillä hänet on suoremmin valinnut Suomen kansa kuin eduskunnan, johtuen tästä puolue- ja ääntenlaskujärjestelmästämme.
Toivottavasti itse osaisin ajatella asioita erilaisista näkökulmista, jotta en syyllistyisi niin pahaan ääriajatteluun kuin mistä muita syytän…mikäli usko voi ajatteluun millään tavalla rinnastaa.
Santeri on herrasmies, joka on vaarallisempi kuin miltä näyttää, ja haavoittuneempi kuin voit kuunaan kuvitella. Santerin kynänjälki on terävää ja osuvaa, ja välillä kohteeksi jäädessä sitä saattaisi toivoa, että hän käyttäisi miekkaa eikä kynää. Se kun tuntuisi huomattavasti kipeämmältä Santerin selässä kuin katkenneessa kädessäsi, ja säästyisit loppuelämän kestäviltä painajaisilta. Santeri on ääni, puku ja piippu, nojatuoli takan ääressä kirjastohuoneessa, ja niin homo, että naiset itkevät vääryyttä.
- Vesa Piittinen
Twitter
Viikonloppuna kouluttamaan protuja ja viikon päästä viikonloppuna kouluttautumaan Seta:n kouluttajakoulutukseen.
Seta