Kaikki Homo! – Outojen oopperan nähneiden pään sisäiset kellot varmasti soivat kun näkevät tämänkertaisen tekstini otsikon. Ja niin se on tarkoitettukin. Tosin en aio niinkään pohtia Pirkko Saision loistavaa tekstiä ja ohjaustyötä, mutta mielestäni tuo ajatus sopii mainiosti niihin aiheisiin, joista aion lyhyemmin tai pidemmin tällä kertaa kirjoittaa.

Aivan ensimmäisenä haluan päivittää erään tiedon niille teistä, jotka tiedätte minusta vähääkään enempää ja jotka saattavat jopa tuntea minut henkilökohtaisesti. Tulin nelisen kuukautta sitten kaapista ulos isälleni, jonka olin aiemmin todennut menevän hautaan ennemmin kuin kertoisin seksuaalisuudestani. Noh, miksi sitten kerroin? Koska saavutin raja-aidan, jonka halusin ylittää jatkaakseni matkaa elämässä. Näin myös tein ja toisin kuin yleensä, yllätyin. Isäni ei ollut arvannut, ennakoinut, aavistanut tai edes kuullut huhuja asiasta ja tuntui ottavan homouteni raskaasti, mutta: hän sanoi että asian käsittelyyn voi mennä aikaa. Eli hän ajattelee asiaa eikä vain jätä sitä huomiotta. Ja mikä vielä parempaa, hän ei ratkennut neljän kuukauden raittiuden jälkeen ryyppäämään siksi, että vanhin poikansa osoittautui homoksi. Hän tosin voi luottaa jälkikasvun saantiin vielä veljeni osalta, sillä olen saanut viitteitä siitä, että isäni lapsenlapsia toivoisi – toisin kuin äitini.

Rosa Meriläinen kirjoitti kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Kaapista ulos, jossa hän käsitteli mm. sitä miltä hänestä itsestään tuntui, kun ensimmäinen kaveri tuli kaapista ulos ja tunnustautui homoksi. Samalla hän sivuaa montaa tärkeää asiaa aiheeseen liittyen. Tärkein kysymys ei ehkä ole että “miltä homorakkaus tuntuu?” mutta tärkein vastaus ja viesti kaikille homofoobikoille ja tasa-arvon vastustajille lienee se, että me seksuaalivähemmistöihin (joka on oikeasti enemmistö jos tarkalleen tutkitaan esim. Kinseyn raporttia) kuuluvat olemme ihmisiä siinä missä valtaväestökin (eli oikea vähemmistö). En tiedä, rakastanko ketään miestä koskaan niinkuin naispuoliset ystäväni rakastavat omia miehiään tai miespuoliset ystäväni vaimojaan (tai avopuolisoitaan, morsioitaan, tyttöystäviään, lastensa äitejä tms. jne.), mutta minulle se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on, että saisin tasa-arvoiset oikeudet (josta seuraa myös velvollisuuksia) heteroväestön kanssa. En ole koira joka rekisteröidään roturekisteriin. Olen ihminen, yksilö, mies, persoona. Sellaisena tahdon myös tulla kohdellun, vaikka sitten haluaisinkin naimisiin toisen miesyksilön kanssa.

Tasa-arvoinen, sukupuolineutraali avioliittolaki onkin yksi kestoaiheistani siihen saakka, kunnes se tulee voimaan. Mutta tällä kertaa tärkeämpää on Saisiosta ja Meriläisestä huolimatta kiinnittää huomio huomisen päivän presidentinvaaleihin. Tiedän että vielä on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole päättäneet ketä äänestävät tai äänestävätkö ylipäätään. Kuten aiemmin olen mielestäni sanonut, on äänestysoikeus ennemminkin hyvä velvollisuus ja kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa asioihin kuin ikävä pakko. Varsinkin kun tässä maassa ei ole pakko äänestää. Tosin äänestämättä jättäminen on aina huono tapa kertoa mielipiteensä, sillä sen vaikutus on vähäisempi kuin äänestämisen. Uskoisin jokaisen järkevän ihmisen ymmärtävän, miksi kannattaa äänestysasioissa toimia siten kuin toivoisi kaikkien muiden toimivan.

Oma ehdokkaani on noussut gallupeissa ja persujen Soini koittaa omia puolueelleen syyn Pekka Haaviston nousulle. Läpinäkyvää ja ikävää toimintaa, sillä Haaviston vierailu Hakkaraisen sahalla – niin vaalipeliä kuin olikin – on myös todellinen osoitus siitä, millainen arvojohtaja Haavisto olisi. Siltoja rakentava, keskusteluun pyrkivä mutta tiukan määrätietoinen. En ymmärrä, miten Haaviston heikkoudeksi voidaan laskea pehmeät arvot, sillä nähdäkseni kaikkien pitäisi ensisijaisesti pyrkiä sopusointuun, tasapainoon, tasa-arvoon ja toisiaan kunnioittavaan elämäntapaan. Lipponen ei ole sanonut kuulteni mitään sellaista, joka nostaisi hänet muiden yläpuolelle, Niinistö puhuu sanomatta mitään kuitenkin asettamalla rajapaaluja tasa-arvolle, Väyrynen on hallusinaatioista kärsivä narsisti, Arhinmäestä on eniten hyötyä Vasemmistoliiton puheenjohtajana, Paavinuskoista Soinia ei äänestä edes omat (enkä ymmärrä miksi pitäisikään), eikä tämän vaalin naisehdokkaissa ole mitään mikä puhuttelisi. Paitsi ehkä Essayah kristillisten ehdokkaana, mikä sekin lähinnä aiheuttaa reaktion, josta voisi purkautua väittely siitä, miksi uskonto eli kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Enkä häviäisi sitä kilpaa.

Presidentti eroaa puolueestaan, ei aja oman puolueen asiaa muiden kustannuksella (jos näin olisi, niin miksi demareiden Lipposen kannatus on niin heikko?) joten ei liene pelkoa siitä, että Haavisto Vihreiden ehdokkaana torppaisi ydinvoimaan liittyviä ehdotuksia tai alkaisi vaatia kauppakumppanimailtamme ehdotonta turkistarhauksesta luopumista. Myöskään Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ei ole ongelma, sillä erinnäisiä maita lukuunottamatta valtiovierailuissa ei keskitytä valtionpäämiehen yksityiselämään vaan valtioiden välisiin asioihin. Eihän Tarja Halosenkaan valtiovierailuja ole haitannut se, että hän on toiminut Setan puheenjohtajana, joka on kuitenkin omiaan herättämään kysymyksiä.

Haavisto on myös ulkopoliittisesti kokenut, rauhaisa rauhanneuvottelija, omalla tavallaan vaatimaton, mutta omat osaamisensa tunteva avoin mies, jota kohtaan pahimmat loat on heitetty kohulehti Seiskan taholta ja nämäkin ovat olleet hänen puolisoonsa liittyviä mustamaalauksia, joiden tapahtumista on jo kulunut aikaa. Sitä paitsi, kaikki tekevät elämässään asioita, jotka olisi viisainta jättää tekemättä, mutta tulevaisuuden tuntija meistä kukaan ei ole.

Toivon Soinin tapaan, että vaaliuurnilla olisi yllätys annettavanaan huomenna. Toisin kuin Soini, toivon Pekka Haaviston nousevan selkeäksi haastajaksi Sauli Niinistölle, jonka lipevään – lähes Jokerimaiseen – hymyyn ei vain voi luottaa. Vai ettekö ole nähneet televisiomainoksia?

Vaaleja, seksuaalisuutta, ihmisiä, ihmisyyttä, arvojohtajaa ja opiskelua miettiessäni huomaan, että peilissä minua tuijottaa vieras mies ja minulle vieras mies asuu minussa. Silti tiedän, ketä äänestää, mitä tehdä ja kuka olen. Koska yleisesti ottaen elämäni on paremmalla tolalla kuin pariin vuoteen, koen uusia asioita – kuten positiivisia tunteita. Toivon löytäväni sellaisia myös huomenna, kun kansa on puhunut ja (toivottavasti) valinnut kokeneen, ansioituneen, visionäärisen rauhanrakentajan, tasa-arvon todellisen kannattajan ja huumorintajuisen (asia jota Väyrynen lienee opetellut vuosikymmenet) haastajan ikävälle Niinistölle. Äänestämällä vaikutat ja äänestämällä numero kahta (2) olet tekemässä tulevaisuuden Suomesta hivenen parempaa paikkaa.